"On", vastasi Lauritsa katsomatta häneen.
"Sitä sinä et sanonut Arnen eläessä", sanoi Kristiina.
"Siitä ei ollut puhetta. Huomasin kyllä pojan pitävän sinusta — mutta hän ei puhunut mitään — ja hän oli nuori — enkä minä huomannut sinun milloinkaan ajattelevan häntä siten. Et toki voinut odottaa, että minä olisin tarjonnut tytärtäni sellaiselle, jolla ei mitään ollut." Hän hymähti. "Mutta minä pidin pojasta", hän sanoi hiljaa. "Jos olisin nähnyt sinun kituvan rakkaudesta häneen —"
He seisoivat yhä. Kristiina tunsi isän katsovan häntä — hän koetti pysyttää kasvonsa rauhallisina, mutta tunsi, miten valkoiseksi hän tuli. Silloin isä tuli hänen luokseen, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten. Hän taivutti taapäin Kristiinan pään, katsoi tyttärensä kasvoihin ja peitti ne jälleen olkaansa vasten.
"Jeesus Kristus, pienokainen, noinko onneton sinä olet —"
"Minä luulen, että kuolen, isä", tämä vastasi hänelle.
Sitten hän purskahti itkuun. Mutta hän itki siksi, että tunsi isän syleilystä ja näki hänen silmistään tämän nyt olevan niin loppuunkiusatun, ettei hän jaksanut enää pysyä vastustuksessaan. Kristiina oli voittanut.
* * * * *
Yöllä hän heräsi siihen, että isä kosketti hänen olkapäätään pimeässä.
"Nouse ylös", sanoi tämä hiljaa, "kuuletko mitään —?"