Silloin Kristiina kuuli, miten nurkissa vinkui se oli etelätuulen syvä, kosteutta uhkuva sävel. Katolta valui vesi virtana alas, pihalla tohisi sade pehmeään, sulavaan lumeen.
Kristiina viskasi hameen ylleen ja meni isän perässä ulko-ovelle. Yhdessä he sitten katsoivat ulos valoisaan kevätyöhön — heitä vastaan löi lämmin tuuli ja sade — taivas oli yhtenä ainoana harmaana myllerryksenä, metsässä kohisi, aukealla vonkui — ja tunturilta kuului kumeita jymähdyksiä lumen vieriessä alas.
Kristiina etsi isänsä käden ja piti sitä omassaan. Isä oli herättänyt hänet ja tahtonut näyttää hänelle tämän. Sellaista oli ollut ennen, niin hän olisi ennen tehnyt. Ja nyt oli sellaista taas.
Kun he menivät sisään paneutuakseen maata, sanoi Lauritsa:
"Vieras, joka kävi täällä viikon varrella, toi minulle kirjeen Munan Baardinpojalta. Hän aikoo tänne kesällä, käydäkseen tervehtimässä äitiänsä, ja pyytää saada tulla tapaamaan minua ja päästä puheilleni."
"Mitä aiotte vastata, isä", kuiskasi Kristiina.
"Sitä en voi sanoa sinulle vielä", vastasi Lauritsa. "Mutta tahdon puhua hänen kanssaan, ja koetan sitten toimia siten kuin katson oikeaksi Jumalan edessä, tyttäreni."
Kristiina kiipesi jälleen sänkyyn Ramborgin viereen ja Lauritsa paneutui nukkuvan vaimonsa rinnalle. Hän makasi ajatellen, että jos tulva paisui isoksi ja nousi hyvin äkkiä, oli harva talo laaksossa niin uhattu kuin Jørundgaard. Vanha ennustus sanoi, että virta veisi sen kerran.
V.
Kevät tuli kuin tempaisemalla. Joku päivä suojan puhkeamisen jälkeen oli koko kulma mustanruskeana, sateen virratessa rankkana alas. Vesi juoksi kohisten rinteitä pitkin, joki kasvoi ja levisi kuin lyijynharmaa lampi koko laaksonpohjaan, jonka keskeltä kohosi pieniä kelluvia lehtoja ja jossa möyrysi kavala, pyörteinen virranjuonne. Vesi oli noussut kauaksi Jørundgaardin maille. Kuitenkin olivat vahingot kaikkialla pienemmät kuin mitä oli pelätty.