Munan Baardinpoika tarttui puheeseen:
"Saatan ajatella, Lauritsa Bjørgulfinpoika, että se mikä saa teidät eniten vastustamaan sisarenpoikaani, on tuo onneton tapaus Sigurd Saksulvinpojan vaimon kera. Mutta muistakaa, hyvä mies, Jumalan nimessä — että tuo nuori poika asui samassa talossa nuoren, kauniin vaimon kanssa, jolla oli vanha, penseä, kykenemätön aviomies — ja yö on puolen vuoden pituinen siellä pohjolassa; en minä ymmärrä, mitä siitä olisi voinut tulla muuta, ellei Erlend olisi ollut kerrassaan pyhä mies. Munkin vikaa ei Erlendissä ole ollut koskaan, sitä en tahdo väittää, mutta epäilen, olisiko nuori kaunis tyttärenne kiittänyt teitä, jos olisitte antanut hänet munkkinahjukselle. — On totta, että Erlend laati elämänsä tuhmasti ja sitten yhä tuhmemmin —. Mutta asiasta täytyy kerran päästä irti — me hänen sukulaisensa olemme koettaneet kaikin voimin auttaa poikaa jälleen jaloilleen, vaimo on kuollut ja Erlend on pitänyt kykynsä mukaan huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa tarpeista, itse Oslon piispa on antanut hänelle synninpäästön ja hän on nyt palannut kotimaahan Schwerinistä, pyhän veren puhdistamana — tahdotteko te olla ankarampi kuin Oslon piispa ja itse arkkipiispa, tai kuka siellä lienee tuon kalliin veren hoidossa —.
"Hyvä Lauritsa, kyllähän puhdas elämä on kaunis seikka, mutta se ei luonnistu todellakaan täysi-ikäiseltä mieheltä muutoin kuin Jumalan erikoisesta armosta. Pyhän Olavin nimessä —! Muistakaa toki, ettei itse pyhä kuninkaamme saanut tuota lahjaa ennenkuin hänen elämänsä alkoi kallistua loppuaan kohden — arvattavasti oli siis Jumalan tahto, että hänen ensin tuli siittää kelpo nuorukainen Maunu, joka voitti pakanoiden hyökkäyksen pohjolassa. Olavi-kuningas ei siittänyt sitä poikaa kuningattarensa kera, ja kuitenkin hän istuu ylimpien pyhimysten joukossa taivaan valtakunnan saleissa. Huomaan, että tämä puhe on mielestänne sopimatonta —"
Baard-herra keskeytti hänet:
"Lauritsa Bjørgulfinpoika, minä en pitänyt tästä asiasta enemmän kuin te, kun Erlend tuli ensi kertaa luokseni ja sanoi katsoneensa itsellensä neidon, joka oli luvattu toiselle. Mutta minä olen myöhemmin huomannut, että noiden kahden nuoren välillä on niin voimallinen rakkaus, että olisi suuri synti erottaa heidän ystävyyttään. Erlend oli mukanani viimeisissä joulupidoissa, jotka Haakon-kuningas piti miehillensä — he kohtasivat siellä ja heti toisensa nähtyään teidän tyttärenne pyörtyi ja makasi kauan liikkumatta niinkuin kuollut — mutta minä näin kasvatuspojastani, että tämä tahtoi ennen antaa henkensä kuin luopua hänestä."
Lauritsa istui hiljaa vähän aikaa ennen kuin vastasi:
"Sellainen kuuluu kauniilta, kun siitä kerrotaan eteläisten maiden ritarisaduissa. Mutta me emme nyt ole Bretlandissa, ja etteköhän tekin vaatisi enemmän mieheltä, jonka ottaisitte vävyksenne, kuin että hän on saanut tyttärenne pyörtymään rakkaudesta kaiken kansan edessä. —"
Molemmat toiset olivat vaiti ja silloin jatkoi Lauritsa:
"Minusta tuntuu siltä, hyvät herrat, että ellei Erlend Nikulauksenpoika olisi tehnyt niin pahaa lovea tavaraansa ja maineeseensa, ette istuisi minun kaltaiseni miehen luona pyytämässä tuolla tavoin tytärtäni hänelle. Mutta minä en tahdo, että Kristiinaa sanottaisiin kohdanneen suuren kunnian päästessä rouvaksi Husabyhyn miehelle, jonka suku kuului maan korkeimpiin — sen jälkeen kun tämä oli häpäissyt itsensä niin pahasti, ettei hän voinut odottaa parempaa naimiskauppaa tai pitää pystyssä sukunsa kunniata."
Hän nousi kiihtyneenä, astui keskilattialle ja kulki edestakaisin.