"Sinä voit jäädä tänne olutta vahtimaan, Kristiina", lausui Ragnfrid. "Minun pitää mennä puuhaamaan ruokaa isällesi ja heinäntekijöille."
Kristiina nouti kehruuksensa ja kävi istumaan takaovelle. Hän työnsi kuontalovarren kainaloonsa, mutta hänen kätensä vaipuivat syliin värttinän kera.
Aidan takana välkkyivät viljan tähkät kuin hopea ja silkki auringonpaisteessa. Joen pauhinan yli kuului silloin tällöin viikatteen ääni saaresta — toisinaan kuului miten ne kilahtivat kiveen. Isä ja miehet panivat parastaan jouduttaakseen heinänkorjuun pois tieltä. Hänen häissään oli kylliksi varustamista ilman sitäkin.
Lämmin mäski ja sioista lähtevä äikeä löyhkä sai hänet jälleen voimaan pahoin. Ja puolipäivän helle pani pyörryttämään ja uuvuttamaan. Kalpeana ja selkä jäykkänä hän odotti, että pahan tunne menisi ohi — hän ei tahtonut uudestaan tuntea itseään sairaaksi.
Milloinkaan hän ei ollut tuntenut itseään tämmöiseksi. Eikä se auttanut, että hän koetti lohduttautua sillä, ettei asia ollut varma, saattoihan hän erehtyä. Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä —.
Kahdeksantoista peuraa. Toista sataa häävierasta. — Kyllä ihmiset saisivat naurun aihetta kun kävisi ilmi, että koko tämä homma oli pantu toimeen vain vietellyn neidon naittamiseksi, ennenkuin —.
Ei. Hän viskasi kehruun pois ja lennähti pystyyn. Otsa panimon seinää vasten oksensi hän alas nokulaismaahan, joka rehoitti paksuna kuin turkki seinän vierustalla. Niissä vongersi kirjavanaan paksuja ruskeita matoja — se äikötti hänen mieltään yhä enemmän.
Kristiina pyyhkäisi kädellään hikisiä ohimoitaan. Kyllä se oli sittenkin varma —.
Heidät oli päätetty vihkiä toisena sunnuntaina Mikonmessun jälkeen ja häitä piti juotaman viisi päivää. Siihen oli alun kolmatta kuukautta. Silloin se kai näkyisi jo päältä — äiti ja toiset emännät huomaisivat asian. Ne olivat aina niin viisaita sellaisessa, tiesivät tarkoin, milloin joku oli raskaana, jo kuukausia ennen kuin Kristiina saattoi ymmärtää, mistä he sen näkivät. Raukka — hän on käynyt niin kelmeän näköiseksi —. Kärsimättömästi Kristiina hankasi poskiaan, sillä hän tunsi niiden olevan verettömän valkoiset.
Ennen hän oli useastikin ajatellut, että kai se olisi edessä kerran. Eikä se ollut peloittanut häntä varsin paljon. Mutta se ei olisi tuntunut samalta silloin kun he eivät voineet saada toisiansa luvallisesti. Sitä katsottiin — niin häpeäksi kylläkin tavallaan ja synniksi myös — mutta jos oli kysymyksessä kaksi nuorta, jotka eivät tahtoneet antaa erottaa toisiaan, ei unohdettu sitä seikkaa, vaan puhuttiin heistä suopeudella. Hän ei olisi hävennyt. Mutta kun sellainen tapahtui kihlattujen välillä — niin naurettiin sille ainoastaan ja laskettiin karkeata pilaa. Hän ymmärsi itsekin, että se oli naurettavaa; tässä he nyt valmistivat olutta ja sekoittivat viiniä, piti teurastettaman ja leivottaman ja varustettaman häitä, joista puhuttaisiin kauan — ja hän, morsian, rupesi voimaan pahoin kun vaan haistoikin ruokaa, hiipi hiestä märkänä nurkkien taakse ja oli sairas —.