Erlend. Hän puri hampaansa yhteen vihasta. Tämä olisi voinut säästää hänet tästä. Sillä Kristiina ei ollut tahtonut. Erlendin olisi tullut muistaa, että ennen, kun ei Kristiina voinut turvata mihinkään muuhun kuin hänen rakkauteensa, oli hän aina, aina ilolla suostunut tämän tahtoon. Erlendin olisi pitänyt jättää Kristiina rauhaan kun hän yritti estellä, koska se ei ollut hänen mielestään kaunista, että he koettivat varastaa itselleen osaa toisistaan sen jälkeen kun isä oli yhdistänyt heidän kätensä kummankin sukulaisten nähden. Mutta Erlend oli ottanut hänet melkein väkisin, nauraen ja hyväillen, eikä Kristiina ollut kyennyt näyttämään hänelle, että hän tarkoitti totta vastustelullaan.
Hän pistäytyi sisään katsomaan olutta ja palasi takaisin aidan ääreen. Heikko tuulenhenki kiikutti välkkyvää viljaa. Kristiina ei muistanut nähneensä peltoja noin sankkoina ja täysinä vielä milloinkaan. — Joki kimelteli kaukana ja hän kuuli isänsä äänen — hän ei eroittanut sanoja, mutta saarelta kuului naurua.
Entäpä jos hän menisi isänsä luo kertomaan asiasta. — Oli parempi heittää koko touhu, toimittaa heidät yhteen kaikessa hiljaisuudessa ilman kirkossa vihkimistä ja suuria pitoja — nyt kun oli tärkeintä vain saada hänet vaimon kirjoihin, ennen kuin kaikki huomaisivat hänen kantavan Erlendin lasta.
Erlendille naurettaisiin, samoin kuin hänellekin tai vielä enemmän, hänhän ei ollut mikään poikanen enää. Mutta hän se näitä häitä oli tahtonut, oli tahtonut nähdä Kristiinan kruunupäänä morsiamena silkissä ja sametissa — oli tahtonut sitä, ja myös tahtonut omistaa hänet noina kätkettyinä, suloisina hetkinä. Kristiina oli taipunut hänen tahtoonsa kaikessa. Hän oli totteleva häntä tässä toisessakin.
Kaiketipa Erlend oli näkevä kerran, ettei kukaan voinut saada molempia. Hän oli puhunut suurista joulupidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä ensimmäisenä vuonna Kristiinan hoitaessa hänen kartanonsa emännyyttä — hän tahtoi näytellä suvulleen ja tuttavilleen ja laajalle ympäristön kansalle kaunista vaimoaan. Kristiina hymyili pilkallisesti. Tuo saattoi tuskin käydä päinsä nyt.
Yrjönmessun aikoina se oli tapahtuva. Oli kuin hänen ajatuksensa olisivat alkaneet seota, hänen sanoessaan itselleen, että Yrjönmessunkulkueen aikaan hän oli synnyttävä lapsen. Häntä peloittikin hiukan hän muisti äidin huudot, jotka olivat kaikuneet yli kartanon kaksi vuorokautta umpeen, kun Ulvhild tuli maailmaan. Ylhäällä Ulvsvoldissa oli kaksi nuorta vaimoa peräkkäin kuollut lapsivuoteeseen — ja Loptsgaardin Sigurdin molemmat ensimmäiset vaimot. Ja hänen oma isoäitinsä, jonka jälkeen hän oli saanut nimensäkin —.
Mutta pelko ei sentään ollut ainoa tunne. Hän oli ajatellut viime vuosina usein, huomatessaan yhä uudelleen käyvänsä kantamattomana että kukaties se oli hänelle ja Erlendille aiottu rangaistus. Että hän jäisi hedelmättömäksi. Että he saisivat odottaa odottamistaan sitä, mitä olivat pelänneet ennen, toivoa yhtä turhaan kuin ennen olivat tarpeettomasti pelänneet. Kunnes viimein huomaisivat, että heidät kerran kannettaisiin Erlendin perintökartanosta, jolle tielle jäisivät. Munan Pätkä asettuisi taloon poikineen heidän sijalleen ja Erlend olisi pyyhkäisty pois suvusta.
Kristiina painoi kovasti kädellään sydänalaansa. Siellä se oli — se mikä oli tiinun ja tytön välissä. Hänen ja koko maailman välissä Erlendin laillinen poika. Hän oli jo koettanut keinoa, josta oli kuullut Aashild-rouvan puhuvan kerran, ottanut verta oikeasta ja vasemmasta kädestä. Poika hänellä oli. Toipa tämä sitten iloa tai surua. — Hän muisti omat kuolleet pikku veljensä, vanhempien suruisat kasvot heidän puhuessaan niistä, muisti ne lukemattomat kerrat, jolloin hän oli nähnyt heidät epätoivoisina Ulvhildin tähden, muisti yön, jolloin Ulvhild kuoli, ja hän ajatteli kaikkea sitä surua, jota hän oli tuottanut heille — joka ei ollut vielä päättyvä siihen —.
Ja sittenkin, sittenkin. Kristiina painoi päänsä käsivartta vasten aidan päälle; toisen hän yhä antoi olla sydänalallaan. Jos tuo lapsi oli tuottava hänelle uusia suruja, jos se vaikka pakottaisi hänet antamaan henkensä — hän tahtoi sittenkin mieluummin kuolla synnyttääkseen Erlendille pojan, kuin että heidän oli kuoltava molempien kerran talon jäädessä tyhjäksi ja viljan kiikuttaissa tähkäpäitään vieraille —.
Joku kävi porstuassa. Olut! ehti Kristiina ajatella — minun olisi pitänyt käydä sitä katsomassa aikaa sitten. Hän kohottausi — ja silloin Erlend kumartui esiin oven pihtipuun alta ja ilmestyi auringonpaisteeseen — loistavan iloisena.