"Tässäkö sinä seisot", hän sanoi. "Etkä tule edes vastaan", hän sanoi; hän tuli Kristiinan luo ja kietaisi kätensä hänen ympärilleen.
"Hyvä ihminen, oletko sinä tullut tänne", virkahti Kristiina ihmetellen.
Erlend oli varmaan juuri hypännyt hevosen selästä — hänellä oli vielä viitta hartioillaan ja miekka vyöllä — hän oli partainen, likainen ja pölyssä. Hän oli puettu punaiseen mekkoon, joka lankesi poimuissa kaulan ympäryksestä ja oli sivuilta auki melkein kainaloihin asti. Heidän kulkiessaan panimon läpi ja pihaa ylös liehui puku hänen ympärillään, niin että reidet näkyivät vyötäisiä myöten. Ihmeellistä — Kristiina ei ollut milloinkaan huomannut hänen kulkevan vähän kumarassa — hän oli vain nähnyt, että hänellä oli pitkät, hoikat sääret, kapeat nilkat ja pienet, kaunismuotoiset jalat.
Erlend oli saapunut miehissä, viiden miehen kera ja neljä irtohevosta perässä. Hän kertoi Ragnfridille tulleensa hakemaan Kristiinan tavaroita — hän oli ajatellut Kristiinasta olevan mieluisampaa että hänen tavaransa olisivat vastassa, hänen saapuessaan Husabyhyn? Ja kun häiden piti olla niin myöhään syksyllä, saattoi olla hankalampaa toimittaa ne perille silloin — merivesi voisi pilatakin ne aluksessa. Nidarholman apotti oli luvannut hänen lähettää ne Laurentiuksen laivalla — sen odotettiin lähtevän vesille Veöy'stä Maarian Taivaaseennousunpäivän aikaan. Siksi hän oli tullut viemään tavaroita Raumsdalin kautta niemelle.
Hän istui kodan ovella juoden olutta ja puhellen, Ragnfridin ja Kristiinan kyniessä sorsia, jotka Lauritsa oli tuonut kotiin edellisenä päivänä. Äiti ja tytär olivat kotona kahden, naisväki oli niityllä haravoimassa. Erlend oli iloisen näköinen — hän oli täysin tyytyväinen itseensä, kun oli tullut taloon niin ymmärtäväisellä asialla.
Äiti lähti ulos ja Kristiina pisti linnut vartaaseen. Avonaisesta ovesta näkyivät Erlendin miehet, jotka olivat viskautuneet siimekseen pihamaan toiselle puolen, antaen oluthaarukan kiertää miehestä mieheen. Itse tämä istui kynnyksellä, jutteli ja nauroi — päivä paistoi hänen paljaalle, sysimustalle päälaelleen, Kristiina eroitti siinä muutamia harmaita haivenia. Niin, hän taisi pian täyttää kolmekymmentäkaksi — mutta käyttäytyi kuin vallaton viikari. Kristiina tiesi, ettei hän voisi kertoa tälle vaikeasta tilastaan — kerkesihän tämä nähdä sen myöhemminkin. Nauruisa hellyys vieri hänen mielensä pohjalla piilevän kovan vihapallon yli kuten välkkyvä joki yli pohjan kivien.
Hän rakasti Erlendiä rajattomasti — se täytti hänen mielensä, vaikka hän koko ajan näki ja tunsi kaiken muunkin. Miten huonosti tuo hienoon punaiseen mekkoon, hopeakannuksiin ja kultavyöhön puettu hovimies sopikaan Jørundgaardin kotoisiin heinäkiireisiin. — Kristiina huomasi myös, ettei isä tullut kartanoon, vaikka äiti oli lähettänyt Ramborgin viemään sanaa vieraan tulosta.
Erlend seisoi hänen vieressään ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen.
"Voitko sinä ymmärtää", sanoi hän säteilevänä, "eikö sinusta ole ihmeellistä, että kaikki tämä kiire käkeää meidän häitämme?"
Kristiina antoi hänelle suukon ja työnsi hänet luotaan — kaatoi rasvaa lintujen yli ja käski hänen mennä pois tieltä. Ei, hän ei tahtonut sanoa sitä —.