* * * * *
Illan suussa kuorma seisoi valmiiksi köytettynä katoksen alla. Erlend aikoi lähteä varhain seuraavana aamuna.
Hän seisoi Kristiinan kanssa aitaa vasten, katsoen pohjoista kohden, jossa tumma myrskypilvi varjosti laakson. Ukkonen jyrisi tunturien takana — mutta etelässä olivat rinteet ja joki keltaiset pistävässä auringonpaisteessa.
"Muistatko rajuilmaa Gerdarudin metsässä", kysyi hän hiljaa, leikitellen Kristiinan sormilla.
Kristiina nyökkäsi ja koki hymyillä. Ilma oli niin raskas ja läkähdyttävä — hänen päätään kivisti ja hän hiostui joka kerta henkeä vetäessään.
Lauritsa tuli heidän luokseen portille ja puheli ilmasta. Ukkonen teki harvoin tuhoja alhaalla laaksossa — mutta Jumala tiesi, eikö tunturilta alkaisi kuulua onnettomuuden sanomia.
Kirkon kohta oli musta kuin yöllä. Salama valaisi hevosparven, joka seisoi yhteenpusertuneena ja levottomana mäellä kirkonportin edessä. Lauritsa ei luullut niiden olevan tämän paikkakunnan hevosia — ne olivat pikemminkin Dovren puolelta, hän oli nähnyt hevosia laitumella Jettan alla, vaan voihan niitä käydä sentään katsomassa, huusi hän jyrinän läpi — jos joukossa olisi joku hänen omansakin —.
Huikaiseva salama leikkasi auki mustan pilven — kuului hirmuinen rymähdys ja rätinä, niin ettei voinut eroittaa mitään muuta. Kaikki kolme tekivät ristin merkin — silloin leimahti uusi salama; oli kuin taivas olisi revennyt rikki, kauhistuttava lumivalkoinen tulipatsas putosi heidän päälleen — he lensivät toisiansa vasten, seisoivat suljetuin, soennein silmin ja tunsivat palaneen kiven katkua — jyrinän tukkiessa heidän korvansa.
"Pyhä Olavi, auta", sanoi Lauritsa hiljaa. "Katsokaa koivua, koivua", kirkui Erlend: iso koivu pellolla näytti huojuvan — sitten siitä irtausi valtava oksa, joka vaipui maata kohti, repäisten pitkän uurroksen runkoon.
"Syttyyköhän se palamaan —. Jeesus Kristus. Kirkon katto on tulessa", huusi Lauritsa.