He katsoivat ja tuijottivat — ei — kyllä niinkin! Suomulautojen välissä harjan alla hypähteli punaisi kieliä.
Molemmat miehet lähtivät juoksemaan pihamaan poikki. Lauritsa tempasi auki kaikki talon ovet ja huusi sisään; väki tulvi ulos.
"Kirveitä, kirveitä — piilukirveitä", huusi hän, "ja hankoja —" hän juoksi heidän ohitseen talliin. Samassa hän tuli ulos taluttaen harjasta Guldsveineniä, hyppäsi satuloimattoman hevosen selkään ja alkoi painaa pohjoiseen; hänellä oli iso piilukirves kädessä. Erlend lähti perästä — kaikki miehet samoin; jotkut lähtivät ratsain, mutta kaikki eivät jaksaneet hallita pelästyneitä eläimiä, vaan seurasivat juosten. Viimeisinä tulivat Ragnfrid ja talon naiset sankoja ja hulikoita kantaen.
Kukaan ei enää näyttänyt huomaavan rajuilmaa. Salamoiden valossa näkivät he ihmisten virtaavan ulos rakennuksista alempana kylässä. Sira Eirik juoksi jo mäkeä ylös oman väkensä seuraamana. Kuului kavioiden jyryä sillalta — miehiä ajoi ohi; heidän valkeiksi valahtaneet kauhistuneet kasvonsa olivat käännetyt palavaan kirkkoa kohden.
Kävi heikko kaakkoistuuli. Pohjoinen seinä oli hyvässä palamisen vauhdissa; läntisestä kirkon ovesta ei enää päässyt sisään. Mutta vielä ei tuli ollut tarttunut eteläseinään eikä alttaripyörylään.
Kristiina ja muut Jørundgaardin naiset menivät kirkon eteläpuoleiselle hautausmaalle aukosta, josta aita oli kaadettu maahan.
Valtava punainen lieska valaisi kirkon pohjoispuolella olevan lehdon ja aukean, jossa oli hevosten liekatangot. Sinne ei päässyt kukaan kuumuuden tähden — risti välkkyi liekkien hohteessa. Se näytti aivan kuin elävän ja kiemuroivan.
Tulen tuhinan ja teiskoamisen läpi kuului miesten kirveiden iskut eteläseinän pystyhirsiin. Parvella oli toisia, jotka hakkasivat ja takoivat toisten koettaessa repiä alas eduskäytävää. Joku huusi Jørundgaardin naisille, että Lauritsa ja pari muuta miestä oli seurannut Sira Eirikiä kirkkoon. Täytyi koettaa saada hakatuksi aukko seinään — kattolautojen välissä juoksenteli pieniä tulikielekkeitä vähän joka paikassa. Jos tuuli kääntyisi tai hiljeneisi, pääsisi tuli leviämään yli koko kirkon.
Sammuttamisen ajatteleminen oli turhaa; ei ollut aikaa laittaa ketjua rantaan, mutta Ragnfridin käskystä asettuivat naiset riviin ja toimittivat vettä pienestä purosta, joka juoksi tien läntistä laitaa — olihan siinä edes vähän millä valella kirkon eteläseinää ja miehiä, jotka työskentelivät siellä. Monet itkivät ääneen jännityksestä ja pelosta niiden tähden, jotka olivat tunkeutuneet palavaan kirkkoon, sekä surusta kirkkonsa tähden.
Kristiina seisoi etumaisena naisten rivissä ottaen vastaan vesiastioita, jotka kulkivat kädestä käteen — hän tuijotti henkeä vetämättä kirkkoon, missä isä ja Erlend varmaankin olivat.