Kuistin pylväät olivat alas revittyinä maassa, yhdessä mylläkässä hirrenpäiden ja lastujen kanssa. Miehet puskivat kaikin voimin pystyseinää — joukko miehiä oli nostanut ilmaan hirren ja rynnisti kohti.
Erlend ja yksi hänen miehistään ilmestyi ulos pienestä eteläisen kuorin ovesta, he kantoivat isoa sakariston arkkua — samaa, jonka päällä Eirikin oli ollut tapana istua kuunnellessaan synnintunnustusta. Erlend ja hänen palvelijansa kellistivät arkun kirkkomaalle.
Kristiina ei voinut kuulla, mitä Erlend huusi; tämä juoksi takaisin, ylös parveen. Hän oli liikkeiltään pehmeä kuin kissa hypellessään siellä — päällysvaatteet hän oli viskannut yltään ja liehui paljaassa paidassa, housuissa ja sukissa.
Toiset kuulivat mitä hän oli huutanut sakaristo ja kuori olivat tulessa, kukaan ei voinut enää päästä ulos keskilaivasta tai eteläoven kautta — tuli sulki nyt molemmat tiet. Pari hirttä oli saatu irti seinästä, Erlend oli ottanut palohangon, jolla kiskoi ja väänsi hirsiä — ne halkaisivat aukon kirkon seinään, ihmisten huutaessa, että heidän tuli varoa, sillä katto saattoi luhistua alas ja sulkea pääsyn kirkossa olijoilta, katto paloi hulmuten jo tälläkin puolella, ja kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi.
Erlend juoksi aukosta sisään ja auttoi ulos Sira Eirikin. Pappi tuli esiin kantaen sylissään alttarin pyhiä astioita.
Hänen perästään tuli ulos eräs nuori poika, suojellen kädellään kasvojaan korkean kulkueristin työntyessä hänen ohitseen. Lauritsa tuli viimeisenä. Hän piti silmiään kiinni savun tähden — hän horjui raskaan ristiinnaulitun kuvan alla, jota hän kantoi sylissään, se oli paljon pitempi häntä itseään.
Ihmiset juoksivat avuksi ja toivat heidät pihamaalle. Sira Eirik kompastui, putosi polvilleen ja astiat vierivät pitkin mäkeä. Hopeakyyhkynen aukeni ja ehtoollisleipä putosi maahan — pappi nosti sen ylös, hankasi sitä ja painoi sen huulilleen, kaiken aikaa itkien; hän suuteli kullattua kuvapäätä, joka oli ollut alttarin yläpuolella, ja jossa oli Pyhän Olavin hiuskarvoja ja kynsiä.
Lauritsa Bjørgulfinpoika seisoi vielä pidellen ristiä. Hänen kätensä olivat pitkin sen poikkipuita ja hän nojasi päätään Kristuksen kuvan olkapäätä vasten; oli kuin Vapahtaja olisi taivuttanut kauniit, murheelliset kasvonsa lohduttaen hänen puoleensa.
Katto oli alkanut luhistua alas kappale kappaleelta — palava hirrenpätkä ponnahti irti ja sattui isoon tapulin kelloon kirkonportin luona. Kello kumahdutti syvän valitusäänen, joka häipyi pitkäksi huminaksi, hukkuen tulen räiskeeseen.
Kukaan ei ollut pitänyt silmällä rajuilmaa — koko toimitus ei ollut kestänyt kauan, mutta sitäkään tuskin kukaan tiesi. Nyt jymisi ja salamoi kaukana etelänkin puolella, sade, jota oli kestänyt vähän aikaa; lisääntyi ja tuuli taukosi.