Mutta yhtäkkiä näytti siltä kuin tulinen purje olisi nostettu maasta — silmänräpäys, ja viuhkaisten levisi se kirkon laidasta toiseen.
Ihmiset juoksivat kirvelevää kuumuutta pakoon. Erlend oli samassa Kristiinan vieressä, vetäen häntä alamäkeen. Hän katkusi palaneelle — Kristiinan käteen tarttui takku palanutta tuhkaa, hänen sivellessään tämän päätä ja kasvoja.
He eivät voineet kuulla toistensa ääntä melussa. Mutta Kristiina näki, että Erlendin kulmakarvat olivat korventuneet ihoa myöten, että hänellä oli palohaavoja kasvoissa ja että hänen paidassaan oli palaneita paikkoja. Hän nauroi ja veti Kristiinaa muassaan toisten jälkeen.
Kansa seurasi itkien vanhaa pappia ja Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, joka kantoi ristiinnaulitun kuvaa.
Kirkkomaan päässä asetti Lauritsa sen kädestään puuta vasten ja vaipui istualleen, rikotun aidan päälle. Sira Eirik istui jo siinä — hän ojensi kätensä palavaa kirkkoa kohden.
"Hyvästi, hyvästi Olavinkirkko. Jumala siunatkoon sinua, oma Olavinkirkkoni, Jumala siunatkoon sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen laulanut ja saarnannut sisälläsi — sinä Olavinkirkko, hyvää yötä, hyvää yötä —"
Kylänväki itki hänen kanssaan. Sade kasteli heidät, mutta kukaan ei ajatellut lähteä. Vesi ei näyttänyt heikentävän palavan tervapuun kuumuutta — sieltä lenteli kaiken aikaa kekäleitä ja palavia lastuja. Ja samassa tömähti kattohirsi alas, sinkauttaen ilmaan sankan kipunasateen.
Lauritsa istui toinen käsi silmällä; toinen oli hänen polveaan pitkin, ja Kristiina näki, että hiha oli veressä hartioilta alas asti ja verta valui hänen sormiaan pitkin. Hän meni hänen luokseen ja kosketti isää.
"Ei kai se liene sen pahempaa — jotakin putosi hartioilleni", hän sanoi katsoen ylös. Hän oli kalmankalpea, huuletkin olivat harmaat. "Ulvhild", kuiskasi hän sydäntäsärkevästi ja katseli liekkeihin.
Sira Eirik kuuli hänen sanansa ja laski kätensä hänen olalleen.