"Ei tämä herätä lastasi, Lauritsa — hän nukkuu yhtä syvästi, vaikka hänen sijansa palaisi", hän sanoi. "Ei hänen hengellinen kotinsa silti ole kadonnut, kuten meidän muiden tänä iltana."
Kristiina peitti kasvonsa Erlendin rintaa vasten — seisoi siinä ja tunsi tämän kädet ympärillään. Silloin hän kuuli isän kysyvän vaimoaan.
Joku vastasi, että oli nähty jonkun naisen joutuvan synnytysvaivoihin säikähdyksestä; hänet oli kannettu alas pappilaan ja Ragnfrid oli lähtenyt mukaan.
Kristiina muisti jälleen sen, minkä hän oli unohtanut siitä asti kun he olivat huomanneet kirkon syttyneen palamaan. Hänen ei olisi pitänyt tulla katsomaan tätä. Etelälaaksossa oli eräällä miehellä punainen läiskä yli puolen kasvojen; sanottiin hänen tulleen sellaiseksi siksi, että hänen äitinsä oli nähnyt tulipalon kantaessaan häntä. Kallis, pyhä Neitsyt Maaria, rukoili hän hartaudella, älä anna sikiölleni koitua vahinkoa tästä —.
Toisena päivänä oli päätetty pitää kokous kirkonmäellä — miehet tahtoivat neuvotella uuden kirkon rakentamisesta.
Kristiina meni tapaamaan Sira Eirikiä Romundgaardiin, ennenkuin tämä lähti käräjiin. Kristiina kysyi papilta, luuliko tämä, että hänen tuli pitää tätä tapausta merkkinä. Ehkä oli Jumalan tahto, että hänen tuli kertoa isälleen olevansa arvoton seisomaan morsiuskruunun alla; olisi laatuisampaa, jos hänet annettaisiin Erlend Nikulauksenpojalle vaimoksi ilman kunniajuhlia.
Mutta Sira Eirik kuohahti ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.
"Luuletko sinä Jumalan piittaavan niin suuresti siitä, missä te nartut lentelette ja rienaatte itsenne, että hän antaisi kauniin, kunniakkaan kirkon palaa sinun tähtesi! Heitä pois ylpeytesi äläkä tee äidillesi ja Lauritsalle sellaista surua, jota he tuskin voittaisivat koskaan. Ellet kanna kruunuasi kunnialla juhlapäivänäsi —. on se paha sinulle, mutta sitä paremmin te tarvitsette Erlendin kanssa vihkimistä yhteen liitettäessä. Jokaisella on omat syntinsä tunnollaan; siksi tämä onnettomuus kaiketi on kohdannut seurakuntaamme. Paranna tapasi, sinä, ja auta meitä saamaan jälleen pystyyn tämä kirkko, sinä ja Erlend."
Kristiina tuumi, ettei hän kuitenkaan ollut saanut sanotuksi viimeistä asianhaaraa — mutta rauhoitti tuntonsa.
Hän lähti miesten kanssa käräjiin. Lauritsa tuli sinne käsi siteissä ja Erlendilla oli monta palohaavaa kasvoissa, se näytti ilkeän näköiseltä, mutta itse hän vaan nauroi. Mikään haavoista ei ollut suuri ja hän sanoi toivovansa, etteivät ne rumentaisi häntä enää sitten kun hän seisoi vihillä. Hän nousi seisoalleen Lauritsan jälestä ja lupasi uhrata kirkolle neljä hopeamarkkaa ja kihlattunsa puolesta, Lauritsan suostumuksella, lohkareen Kristiinan tiluksista pitäjässä.