"Voi sinua herttaseni, minä olen ollut Pariisissa ja muuallakin maailmassa, eikä sinun tarvitse ollenkaan luulla, etten minäkin pelkäisi paholaista ja rakastaisi ja himoitsisi niinkuin hullu. Mutta minä koetan pitää kiinni rististä kaikin voimineni — siihen täytyy käydä kynsin hampain, niinkuin kissa kalikkaan pudotessaan veteen —"
"Entä sinä, Kristiina — miltä sinusta tuntuisi uhrata tämä kaunis tukkasi ja käydä palvelemaan Neitsyttä kuten nämä morsiamet, jotka olen piirustanut tähän?"
"Kotona ei ole muita lapsia kuin minä", vastasi Kristiina. "Kai minun pitää mennä naimisiin. Äidillä on jo arkut ja laatikot täynnä myötäjäisiäni."
"Niinpä niin", sanoi Edvin sivellen kädellään Kristiinan päätä. "Semmoinen se on maailman järjestys tätä nykyä. Jumalalle annetaan ne tyttäret, jotka ovat ontuvia ja heikkonäköisiä ja rumia ja rampoja, tai sitten annetaan Jumalan ottaa takaisin liikalapset. Ja kuitenkin ihmetellään, etteivät kaikki miehet ja neidot ole pyhiä, jotka asuvat luostareissa —"
* * * * *
Veli Edvin vei hänet kanssaan sakaristoon ja näytteli Kristiinalle luostarin kirjoja, jotka seisoivat alustalla; niissä oli mitä kauneimpia kuvia. Mutta kun eräs munkeista tuli sisään, sanoi veli Edvin, että hän etsi vain aasinpäätä, jäljentääkseen sen. Perästäpäin pudisti hän päätään itsellensä:
"Tässä nyt näet pelon, Kristiina — mutta tässä talossa säälitään niin kauheasti kirjoja. Jos minulla olisi ollut totinen usko ja rakkaus, en olisi valehdellut vasten silmiä veli Aasulville. — Mutta silloin minä olisin voinut ripustaa nämä vanhat nahkalapaset tuonne auringonsäteen päälle —"
Kristiina kävi munkin mukana vierastuvassa, jossa sai ruokaa, mutta muuten hän istui kirkossa koko päivän katsellen tämän työtä ja puhellen hänen kanssaan. Ja vasta sitten kun Lauritsa tuli hakemaan häntä, muistivat he sanan, joka heidän olisi tullut lähettää kengäntekijälle.
Hamarissa vietetyt päivät muisti Kristiina sitten parhaiten koko tuon pitkän matkan ajalta. Oslo oli kyllä isompi kaupunki kuin Hamar, mutta hän oli sinne tullessaan jo nähnyt yhden kauppapaikan, eikä se ollut hänestä enää niin suuri ihme. Ei hänestä Skogissakaan ollut yhtä kaunista kuin kotona Jørundgaardissa, vaikka rakennukset olivatkin komeammat — Kristiina oli iloinen, ettei hänen tarvinnut asua siellä. Kartano sijaitsi mäellä ja sen alapuolella oli Botnvuono, harmaa ja surullisen näköinen vesi, jonka varrella kasvoi mustaa metsää, ja toisella rinteellä ja talojen takana oli taivas aivan metsän päällä. Ei siellä ollut korkeita ja jyrkkiä tunturiseiniä, niinkuin kotona, jotka nostivat taivaan korkealle ja suojasivat ja rajoittivat näköalan, niin ettei maailma ollut liian suuri eikä pieni.
Palatessa oli kylmä; alkoi olla käsissä adventin aika, mutta kun he olivat päässeet kappaleen matkaa ylälaaksoon, tuli eteen lunta; ja silloin heidän täytyi lainata rekiä ja ajaa niissä suurin osa loppumatkaa.