Erlend nousi tuolista, raastoi päältään alusvaatteet ja heitti ne penkille. Hän seisoi vuoteen edessä, otti kruunun ja silkkikääreen Kristiinan hiuksista ja laski ne pöydälle. Sitten hän tuli takaisin ja kiipesi vuoteeseen. Ja ollen polvillaan tilalla Kristiinan vieressä, hän tarttui tämän päähän ja painoi sen alastonta, polttavaa rintaansa vasten, suudellen punaista viirua Kristiinan otsalla, jonka kruunu oli painanut.
Kristiina puristi häntä kaulasta ja itki ääneen suloisen, hurjan riemun vallassa hän tunsi, että nyt se väistyi pois, tuo paha pelko ja ahdistus ja kummitus — nyt, nyt ei taas ollut mitään muuta kuin Erlend ja hän. Tämä nosti hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen silmiinsä ja sipaisi kädellään hänen kasvojaan ja ruumistaan, kummallisen rajusti ja nopeasti, ikäänkuin olisi vetäissyt pois verhon:
"Unohda", pyysi hän kuiskaamalla, ja kuumasti, "unohda kaikki, Kristiina, kaikki paitsi se, että olet minun oma vaimoni ja minä sinun miehesi —"
Hän sammutti kädellään viimeisen kynttilän ja viskautui Kristiinan luo pimeässä; hän nyyhkytti hänkin:
"En uskonut, en uskonut koskaan, että näkisimme tämän päivän —"
* * * * *
Ulkona pihamaalla hiljentyi melu vähitellen. Väsyneinä edellisen päivän ratsastuksesta ja päissään juomista liikuskelivat vieraat vielä jonkun aikaa näön vuoksi talon lähistöllä mutta yhä useampi pujahti pois nukkumasijoilleen.
Ragnfrid saattoi arvokkaimmat vieraat maata ja toivotti hyvää yötä. Isäntää, jonka olisi pitänyt olla avullisena tässä, ei näkynyt missään.
Ulkona oli enää pieniä nuorisoparvia — enimmäkseen palvelijoita pimeässä pihamaalla, kun hän viimeinkin hiipi ulos etsimään miestään ja viemään tämän vuoteeseen. Lauritsa oli ottanut kovan humalan illalla, oli Ragnfrid huomannut.
Hän kompastui tähän viimein etsintäretkeltään, kulkiessaan karjapihan laitaa tämä makasi suullaan maassa saunan takana.