Tunnustellessaan häntä pimeässä Ragnfrid huomasi, että hän se oli. Hän luuli hänen nukkuvan, ravisti häntä hartioista ja tahtoi saada hänet pois jääkylmältä tantereelta. Mutta toinen ei nukkunutkaan — ei ainakaan kokonaan.
"Mitä sinä tahdot", kysyi hän paksulla äänellä.
"Et sinä voi jäädä siihen", sanoi vaimo. Hän tuki miestään, sillä tämä hoippui. Toisella kädellään hän harjasi tämän samettipukua. "On aika mennä levolle, mieheni." Hän tuki häntä käsivarren alta ja kuljetti retkahtelevaa miestään kartanoa kohti; he kulkivat karjapihojen taitse.
"Sinä et katsonut ylös, sinä Ragnfrid, istuessasi morsiusvuoteessa kruunu päässä", sanoi hän äskeisellä äänellä. "Tyttäremme ei ollut yhtä kaino, hänen silmissään ei ollut kainoa katsetta, hänen katsoessaan sulhastaan."
"Hän on odottanut häntä seitsemän puolivuotta", sanoi äiti hiljaa. "Siksi hän kai uskalsi katsoa ylös —"
"Eikös ole odottanut, paholainen periköön", huusi isä, ja vaimon täytyi pelokkaasti käskeä häntä olemaan hiljaa.
He olivat tulleet kapeaan, lantasäiliön ja aidan väliseen solaan. Lauritsa iski nyrkkinsä lantahuoneen alushirteen.
"Panin sinut siihen häpeäksi ja pilkaksi, sinä alushirsi. Panin sinut siihen, että lanta mädättäisi sinut. Panin sinut siihen rangaistukseksi siitä, että löit pientä sievää piikaistani selkään. Minun olisi pitänyt panna sinut parven oven päälle ja kiittää ja ylistää ja koristaa sinua siitä, että säästit hänet surusta ja häpeästä — että Ulvhild viattomana lapsena —"
Hän kääntyi, horjahti aitaa vasten ja kaatui sen yli, ja pää käsivarsien varassa hän itki hillittömästi, pitkien, syvien voihkasanojen vavahduttamana.
Vaimo laski kätensä hänen olkapäälleen: