"Lauritsa, Lauritsa." Mutta hän ei voinut hillitä tätä. "Mieheni".
"Voi, ei milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan minun olisi pitänyt antaa häntä tuolle miehelle. Jumala armahda — olen tietänyt sen koko ajan — että hän oli murtanut hänen nuoruutensa ja kauniin kunniansa. En uskonut sitä, en voinut uskoa sellaista Kristiinasta, mutta tiesin sen sittenkin. Ja kuitenkin hän on liian hyvä tuolle veltolle nulikalle, joka on pilannut itsensä ja hänet — vaikka tämä olisi vietellyt hänet kymmenen kertaa, minun ei olisi pitänyt antaa tytärtäni, että hän nyt saattaa pilata loputkin hänen elämästään ja onnestaan —"
"Mitä muuta olisit voinut tehdä", sanoi äiti avuttomasti. "Sinäkin olet nähnyt, että hän oli hänen jo —"
"Minun ei olisi tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa antaakseni Erlendille sen, minkä tämä jo oli ottanut", sanoi Lauritsa. "Huonolle miehelle joutui minun lapseni —". Hän kiskoi auki aitaa. Sitten hän taas itki. Ragnfridista tuntui, kuin hän äsken olisi ollut selviämässä, mutta nyt vei humala taas voiton.
Koska mies oli niin päissään ja epätoivoinen, ei hän katsonut voivansa retuuttaa häntä ylös pirttiin, jossa heidän makuusijansa oli — se oli täynnä vieraita. Hän katsoi ympärilleen — lähellä oli pieni lato, jossa heillä oli paras hevosille säästetty heinä kevätkylvöjen ajaksi. Hän kurkisti sisään — siellä ei ollut ketään; silloin hän vei miehensä sinne ja sulki oven perästään.
Ragnfrid pöyhi heiniä heidän ympärilleen ja pani heidän peitteekseen. Lauritsa itki vähän väliä, mutisten jotakin, mutta se oli niin pöperöistä, ettei vaimo saanut selkoa. Vähän ajan kuluttua hän nosti miehensä pään ylös syliinsä.
"Rakas oma mieheni —. kun heissä nyt kerran on tuollainen rakkaus toisiinsa — niin ehkäpä kaikki kääntyy paremmaksi kuin luulemme —"
Lauritsa vastasi sysäyksittään — hän tuntui taas selvemmältä:
"Etkö sinä ymmärrä — tuolla miehellä on nyt kokonaan valta Kristiinan yli, miehellä, joka ei koskaan ole kyennyt hallitsemaan itseään. Kristiina on tuskin uskaltava vastustaa miestään missään asiassa — ja jos hän on siihen pakoitettu kerran, on hän kärsivä katkerasti itse — tuo lempeä lapseni —.
"— Nyt minä en kohta enää ymmärrä, miksi Jumala panee niin monta raskasta surua kannettavakseni — olen koettanut olla uskollisesti hänen tahdolleen kuuliainen. Miksi hän on ottanut meiltä monet lapsemme, Ragnfrid, toisen toisensa jälkeen — ensin poikamme, sitten pienen Ulvhildin ja nyt viimeiseksi hänet, jota rakastin enimmän, antanut kunniattomana horjuvalle ja ymmärtämättömälle miehelle. Nyt meillä on ainoastaan nuorimpamme — eikä ole viisasta iloita hänestä ennenkuin olen nähnyt, mitä hänestä, Ramborgista tulee."