Ragnfrid tärisi kuin haavan lehti. Silloin kiersi Lauritsa käsivartensa hänen ympärilleen:
"Pane pitkäksesi", hän pyysi, "niin rupeamme maata —" ja pää vaimonsa käsivartta vasten hän makasi kotvan aikaa, huokasi väliin, mutta nukkui viimein.
* * * * *
Ladossa oli vielä pilkkopimeä, kun Ragnfrid alkoi liikkua — hän ihmetteli, miten hän oli voinut nukkua. Hän tunnusteli kädellään ympärilleen; Lauritsa istui pystyssä kädet polvien ympäri.
"Joko sinä olet valveilla", hän kysyi kummastellen. "Paleleeko sinua?"
"Ei", vastasi toinen särähtävällä äänellä, "mutta minä en voi nukkua."
"Kristiinaako sinä ajattelet?" kysyi äiti. "Voihan asia kääntyä paremmaksi kuin luulemmekaan, Lauritsa", hän sanoi taas.
"Niin, sitä minä ajattelen", sanoi mies. "Niin, niin. Neito taikka vaimo — hän joutui ainakin morsiusvuoteeseen sen kanssa, jota rakasti. Se ei ollut suotu meille, ei sinulle eikä minulle, Ragnfrid parkani."
Vaimo päästi syvän, kumean voihkauksen — hän viskautui heiniin. Lauritsa laski toisen kätensä hänen olkapäälleen.
"Mutta minä en ole voinut ", sanoi hän kiihkeästi ja tuskassa. "Minä en ole voinut — olla sellainen, joksi sinä tahdoit minut silloin — kun olimme nuoret. Minua ei ole luotu sellaiseksi —"