Hetken kuluttua sanoi Ragnfrid hiljaa ja itkien:
"Olemmehan sentään olleet onnelliset — Lauritsa — nämä monet vuodet —."
"Niinhän minä luulin", vastasi mies synkästi.
Ajatukset meurusivat ja myllersivät päässä. Tuo yksi alaston katse, jonka sulhanen ja morsian olivat iskeneet toisiinsa, kahdet nuoret kasvot, jotka olivat leimahtaneet hehkuun — hän ei nähnyt siinä muuta kuin häpeällisyyttä. Hänen mieltään kirveli, että se oli hänen tyttärensä. Mutta hän näki nuo silmät yhä — ja taisteli raivoissaan ja sokeasti niitä vastaan, hän ei tahtonut, että hänen sydämestään repäistäisiin verho, jonka taakse hän ei milloinkaan ollut tahtonut katsoa, verho, jolla hän oli suojellut itseään omaa vaimoaan vastaan, tämän tavoittaessa sitä —.
Hän ei ollut voinut, päätteli hän epätoivoisesti, Lempo soikoon, hänet oli naitettu pois lapsena, hän ei ollut valinnut itse, toinen oli häntä vanhempi — hän ei ollut halunnut tätä; hän ei ollut tahtonut oppia tältä — lemmen leikittelyä. Hän punastui vieläkin muistaessaan noita aikoja — miten toinen oli tahtonut saada sitä rakkautta häneltä. Miten toinen oli tarjonnut hänelle tuon kaiken, hänen pyytämättään.
Hän oli ollut hyvä aviomies, niin hän oli kuvitellut. Hän oli suonut vaimolle kunnian ja vallan rinnallansa, neuvotellut hänen kanssaan joka asiassa, ollut uskollinen ja heillä oli ollut kuusi lasta. Hän oli ainoastaan tahtonut elää hänen kanssaan ilman tuota, ilman, että tämä aina tavoitteli tuota hänen sydämessään, jota hän ei itse tahtonut paljastaa —.
Hän ei ollut rakastanut ketään. — Ingunn, Karlin vaimo Brussa. Lauritsa punastui pimeässä. Hän oli aina käynyt heillä matkustaessaan laakson halki. Hän ei ollut varmaan milloinkaan puhunut tämän kanssa kahdenkesken. Mutta nähdessään tämän — vain muistaessaan häntä, liikkui hänessä jotakin, joka muistutti kevään ensi tuoksua pellossa, heti lumen lähdön jälkeen. Hän tiesi nyt, että se olisi voinut sattua hänenkin osalleen — että hänkin olisi voinut rakastaa niin.
Mutta hänet oli naitettu niin nuorena ja hän oli tullut niin araksi. Ja niin hän oli viihtynyt parhaiten metsämailla — ylhäällä, missä kaikki, mikä elää, hakee avaruutta, paon tilaisuutta, — pälyillen pelokkaana jokaista vierasta, joka tahtoo tunkeutua ja sen alueelle —.
Oli yksi aika vuodessa, jolloin tunturin metsän eläimet unohtivat arkuutensa. Jolloin ne pörhistelivät naaraksensa edessä. Mutta hän oli saanut omansa lahjaksi. Ja tämä oli tarjonnut hänelle kaikki hänen pyytämättään —.
Vaan entä pojat pesässä. — Ne olivat olleet hänen rauhaisa soppensa yksinäisyydessä, hänen sisin, suloisin ilonsa. Pienet, vaaleat piikasten päät hänen kätensä alla. —