Naimisiin hän oli joutunut — melkein kysymättä. Ystäviä — niitä oli paljon eikä ollut yhtään. Sotapolku — oli ollut ilo, mutta se loppui lyhyeen — hänen varustuksensa riippui ylisillä, vähän käytettynä. Hänestä oli tullut talonpoika —. Mutta hänellä oli ollut tyttärensä — koko hänen elämänsä oli käynyt rakkaaksi siksi, että hän sillä turvasi heitä, noita hentoja pieniä olioita, joita hän oli pidellyt kädessään. Hän muisti Kristiinan pienen kaksivuotiaan ruumiin olkapäällään, tämän pellavankeltaisen, pehmeän tukan poskeaan vasten. Tämän kätöset, jotka pitelivät häntä vyöstä ja tämän pienen, kovan lapsenotsan, joka poksutteli häntä lapaluihin heidän lähtiessään metsälle ja lapsen istuessa satulassa isänsä takana.
Ja nyt tällä oli ollut samat kuumat silmät kuin äidillänsä — ja hän oli saanut osansa. Istui siellä puolipimeässä, vuoteen silkkipieluksia vasten. Hän oli ollut kokonaan kultainen kynttilän valossa — kultainen kruunu päässä, kultainen paita yllä ja kultainen tukka paljaita, kultahohtoisia käsivarsia pitkin. Hänen silmänsä eivät olleet olleet enää kainot —.
Isä vääntelehti häpeästä.
Ja kuitenkin hänen sydäntänsä veresti niin oudosti. Sen vuoksi, mitä hän ei ollut itse saanut. Ja vaimonsa vuoksi, joka istui hänen rinnallaan ja jolle hän ei ollut voinut antaa.
Säälistä sairaana hän etsi tämän kättä:
"Minä luulin, että meillä oli hyvä", hän sanoi. "Luulin sinun surevan lapsiamme. — Niin, ja että sinulla oli raskas luonto. En milloinkaan ajatellut, että minä itse olinkin sen syy, etten ollut hyvä aviomies —"
Ragnfridia puistatti kuin kouristuksessa:
"Sinä olit aina hyvä aviomies, Lauritsa."
"Hm". Lauritsa istui leuka polvia vasten. "Ja kuitenkin sinä ehkä olisit tullut onnellisemmaksi, jos olisit joutunut naimisiin niinkuin tyttäremme tänään —"
Rangfrid ponnahti pystyyn ja huusi hiljaa ja viiltävästä: