Kristiina juoksi vanhempien luo, mutta nämä työnsivät hänet kumpikin luotaan. Ja Tordis, joka toi lämmintä vettä kattilalla, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän ja sanoi: "Mene toiseen tupaan, Kristiina; sinä olet tiellä täällä."
Hän tahtoi ruveta hoitelemaan Lauritsaa, joka oli istuutunut sängynedusportaalle, mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut mitään hätää:
"Mutta ettekö voi lievittää vähän Ulvhildin kipuja — auta armias Luoja, hänhän valittaa niin, että se saa kivenkin itkemään."
"Häntä emme uskalla liikuttaa ennenkuin pappi tai lääke-Ingegjerd tulee", sanoi Tordis.
Samassa tuli Arne ilmoittamaan, ettei Sira Eirik ollut kotosalla. Ragnfrid seisoi hetken käsiänsä väännellen. Sitten hän sanoi:
"Lähettäkää sana Aashildille Haugeniin. Menköön muu vaikka miten, kunhan Ulvhild pelastuu —"
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kristiinaan. Hän kiipesi penkille, joka oli piilossa sängyn takana, veti jalat alleen ja laski päänsä polvelleen.
Ja hänestä tuntui kuin kovat kädet olisivat rutistaneet rikki hänen sydämensä. Aashild-rouva piti haettaman! Äiti ei ollut antanut hakea Aashild-rouvaa silloinkaan, kun hän itse oli kuolla lapsivuoteeseen Ulvhildin syntyessä, eikä myöskään silloin kun Kristiina oli kuumeessa. Hän oli velho, oli Kristiina kuullut sanottavan — hän oli ollut syytteessä Oslon piispan ja tuomiokapitulin edessä; hänet olisi jo mestattu tai poltettu, ellei hän olisi ollut niin korkeata sukua, että hän oli melkein kuin kuningatar Ingebjørgin sisar — vaan kansa sanoi hänen myrkyttäneen ensimmäisen miehensä, ja sen, joka hänellä nyt oli, oli hän viekoitellut luokseen noituudella; tämä oli niin nuori, että olisi voinut olla hänen poikansa. Hänellä oli lapsiakin, mutta nämä eivät koskaan käyneet hänen luonaan, ja nuo kaksi korkeasukuista, Bjørn ja Aashild, elivät nyt yksin Dovren tunturilla eikä heille ollut jäänyt mitään rikkauksistansa. Kukaan laakson isoisista ei tahtonut tietää heistä, mutta salaisesti haettiin Aashild-rouva apua; köyhä kansa kävi julkisestikin hänen luonaan suruineen ja vahinkoineen; he kiittivät häntä hyväksi ihmiseksi, mutta pelkäsivät samalla.
Kristiina mietti, että äiti, joka alituiseen eli rukouksessa, olisi mieluummin voinut kääntyä Jumalan ja Neitsyt Maarian puoleen. Hän koetti itsekin rukoilla — etenkin Pyhää Olavia, sillä Kristiina tiesi, että tämä oli hyvä ja oli auttanut niin usein taudissa ja haavoissa ja jalankatkeamissa. Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa.
Vanhemmat olivat jääneet kahden tupaan. Lauritsa oli jälleen paneutunut sängylle ja Ragnfrid istui kumartuneena sairaan lapsen yli, pyyhkien vähän väliä tämän otsaa ja käsiä märällä vaatteella ja kostuttaen hänen huuliansa viinillä.