Kului pitkä aika. Tordis kurkisti silloin tällöin sisään ja tarjoutui auttamaan, mutta Ragnfrid lähetti hänet joka kerran takaisin. Kristiina itki ääntä päästämättä, rukoillen itseksensä, mutta sitten hän taas muisti noitavaimon ja odotti jännityksellä, milloin tämä ilmestyisi sisään.
Äkkiä kuului Ragnfridin ääni hiljaisuudesta:
"Nukutko, Lauritsa?"
"En", vastasi mies. "Kuuntelen Ulvhildia. Jumala on auttava viatonta karitsaansa, vaimo — sitä älkäämme epäilkö. Mutta odotus käy pitkäksi —."
"Jumala vihaa minua syntieni tähden", sanoi Rangfrid epätoivoisesti. "Lapsillani on hyvä siellä missä ovat, sitä en rohkene epäillä, ja nyt on kai Ulvhildin hetki tullut — mutta minut hän on hylännyt, sillä sydämeni on synnin ja surun käärmeenpesä —"
Silloin tartuttiin oveen. — Sira Eirik astui tupaan, oikaisi valtavan vartalonsa ja sanoi kirkkaalla, syvällä äänellään: "Jumalan armo tänne!"
Pappi pani lääkelaatikkonsa sängynportaalle ja meni lieden ääreen, jossa kaasi lämmintä vettä käsillensä. Sitten hän otti ristin rinnaltansa, heilautti sitä kaikkiin tuvan nurkkiin ja mutisi jotain latinaksi. Sen jälkeen hän aukaisi räppänän, niin että valo pääsi tupaan, ja meni Ulvhildia katsomaan.
Kristiina pelkäsi, että pappi löytäisi hänet ja ajaisi hänet ulos — Sira Eirikin silmiltä ei moni seikka jäänyt huomaamatta. Mutta tämä ei katsonut taakseen. Hän otti lääkelaatikosta pullon, kaasi siitä tilkkasen hienoksi kartatulle villatukolle ja asetti sen Ulvhildin suulle sekä nenälle.
"Hänen kipunsa helpottavat kohta", sanoi pappi. Hän meni Laurin luo ja hoiteli tätäkin, pyytäen tämän kertomaan, miten onnettomuus oli tapahtunut. Lauritsalta oli kaksi kylkiluuta poikki ja hän oli saanut haavan keuhkoihinsa; pappi luuli kuitenkin, ettei se ollut hengenvaarallista.
"Entä Ulvhild", kysyi isä huolen vallassa.