"Sanon sen kun olen katsonut häntä" vastasi pappi. "Mutta sinä saat mennä makaamaan parveen, niin täällä tulee hiljaisempaa ja enemmän tilaa niille, jotka hoitavat lastasi." Hän laski Lauritsan käsivarren olkapäälleen, otti häntä kainalosta ja kantoi hänet ulos. Kristiina olisi mieluummin mennyt isän mukana, mutta ei uskaltanut näyttäytyä.
Kun Sira Eirik palasi, ei hän puhunut mitään Ragnfridille, vaan leikkasi vaatteet irti Ulvhildin päältä, joka oli alkanut valittaa vähemmän ja tuntui olevan torkuksissa. Hiljaa tunnusteli hän lapsen ruumista ja jäseniä kädellään.
"Niinkö huonosti on lapseni laita, ettet tiedä hänelle neuvoa, koska et virka mitään", kysyi Ragnfrid kuiskaten.
Pappi vastasi hiljaa:
"Näyttää siltä kuin hänen selkänsä olisi pahasti ruhjoutunut, Ragnfrid. En tiedä muuta neuvoa kuin jättää hänet Jumalan ja Pyhän Olavin haltuun; en voi tehdä tässä paljoa."
Äiti sanoi kiivaasti:
"Sitten meidän täytyy rukoilla — arvaat kai sen, että Lauritsa ja minä annamme kitsastelematta kaiken mitä pyydät, jos voit saada Jumalan jättämään Ulvhildin eloon."
"Olisi mielestäni ihme", sanoi pappi, "jos hän jäisi eloon ja saisi täyden liikuntokyvyn."
"Etkö sinä saarnaa ihmeistä myöhään sekä varhain — etkö usko lapselleni voivan tapahtua ihmettä", sanoi hän entiseen tapaan.
"Oikeassa olet", sanoi pappi, "ihmeitä tapahtuu kyllä, mutta Jumala ei kuuntele jokaista ihmistä — emme tiedä hänen aivoituksiansa. Ja eikö sinusta tuntuisi vielä pahemmalta, jos tämä pieni kaunis piika jäisi rujoksi tai rammaksi?" Ragnfrid heitteli päätään ja uikutti hiljaa: