"Hänen kätensä ja jalkansa ovat kylmät", hän sanoi. "Saamme panna kuumaa vettä lekkereihin hänen ympärilleen — ja sitten ette saa liikuttaa häntä, ennenkuin Aashild-rouva tulee."
Kristiina liukui ääneti pitkälleen penkille ja oli nukkuvinaan. Hänen sydämensä takoi pelosta — hän ei ollut ymmärtänyt paljoa Sira Eirikin ja äidin keskustelusta, mutta häntä oli ruvennut peloittamaan kauheasti ja hän tiesi, ettei se ollut aiottu hänen korvillensa.
Äiti nousi mennäkseen lekkereitä hakemaan; mutta äkkiä hän puhkesi itkuun: "Rukoile sittenkin puolestamme, Sira Eirik!"
Vähän ajan kuluttua äiti tuli takaisin Tordiksen kanssa. Pappi ja naiset häärivät nyt Ulvhildin ympärillä, ja silloin Kristiina löydettiin ja lähetettiin ulos.
Valo häikäisi hänen silmiään, kun hän tuli ulos pihalle. Hänestä oli tuntunut, että suurimman osan päivää jo oli täytynyt kulua hänen istuessaan pimeässä talvituvassa, ja nyt paistoivatkin seinät vaaleanharmaina ja ruoho kiilsi niinkuin silkki valkoisessa keskipäiväauringossa. Joki välkkyi lepikön hiirenkorvaa tekevän, kultaisen vitsaverkon välissä — se täytti ilman iloisella, yksiäänisellä pauhinallaan, sillä se juoksi vuolaana laakeassa, kivisessä uomassaan Jørundgaardin kohdalla. Tunturit kokosivat kirkasta sineä kohden ja purot syöksyivät rinnettä alas sulavan lumen keskeltä. Ja voimakas, imanta kevään tulo sai hänet itkemään, tajutessaan kaiken ympärillä olevan avuttomuuden.
Ulkona ei ollut ketään, mutta hän kuuli ääntä miesten tuvasta. Tuoretta multaa oli ripoteltu siihen paikkaan, missä isä oli lyönyt sonnin kuoliaaksi. Hän ei tiennyt mihin ryhtyä — meni viimein uutistuvan salvoksen taakse, jota oli rakennettu pari hirsikertaa. Siellä olivat hänen ja Ulvhildin leikkikalut; hän työnsi ne koloon alemman hirren ja kivijalan väliin. Viime aikoina oli Ulvhild tahtonut viedä kaikki hänen lelunsa; se oli toisinaan suututtanut häntä. Hän ajatteli, että jos nyt sisko paranisi, antaisi hän tälle kaiken mitä omisti. Ja tuo ajatus tuotti hiukan lohtua.
Hän muisti Hamarin munkkia — tämä uskoi, että ihmeitä saattoi tapahtua joka ihmiselle. Mutta Sira Eirik ei ollut yhtä varma asiasta, eivätkä vanhemmatkaan — ja hän oli tottuneempi kuulemaan näitä. Hän tunsi aivan kuin suuren painon päällään ensi kertaa aavistaessaan, että ihmiset voivat ajatella näin eri lailla monista asioista — eivätkä ainoastaan pahat, Jumalaa karttavat ihmiset ja hyvät, vaan vielä sellaisetkin kuin veli Edvin ja Sira Eirik — ja äiti sekä isä; hän tajusi yhtäkkiä, että nämä ajattelivat eri lailla monestakin asiasta —.
Tordis löysi hänet nukkumasta nurkasta illan lähetessä ja vei hänet omaan sänkyynsä; silloin ei lapsi ollut syönyt mitään aamusta asti. Tordis valvoi Ulvhildin luona yöllä äidin kanssa ja Kristiina nukkui hänen sängyssään Jonin, hänen miehensä ja Eivindin ja Ormin, heidän pikku poikiensa kanssa. Heidän ruumiittensa lemu, miehen kuorsaaminen ja pikkupoikain tasainen hengitys pani väkisin Kristiinan itkeä tuhuuttamaan. Vielä eilen illalla hän oli käynyt sänkyyn oman isänsä ja äitinsä ja pikku Ulvhildin viereen, kuten aina tähän asti elämässään — se oli ollut kuin pesä, joka nyt oli hajoitettu ja revitty, ja hän itse heitetty pois niiden siipien suojasta, jotka olivat lämmittäneet häntä aina. Viimein hän itki itsensä uneen, orpona ja onnettomana vieraiden ihmisten välissä —.
* * * * *
Kun Kristiina seuraavana aamuna nousi ylös, sai hän kuulla, että eno koko joukkoineen oli lähtenyt talosta — vihassa. Trond oli sanonut sisartaan hourupäiseksi ja mielettömäksi naiseksi ja lankoaan lapaseksi ja hölmöksi, joka ei ollut milloinkaan osannut pitää vaimoaan kurissa. Kristiina kävi kuumaksi suuttumuksesta, mutta samalla häntä hävetti — hän ymmärsi sen kovin sopimattomaksi teoksi, että äiti oli karkoittanut lähimmät sukulaisensa talosta. Ja ensi kerran hän alkoi aavistella, ettei äidissä ollut kaikki niinkuin olla piti — että hän oli toisellainen kuin muut vaimot.