Hänen tuumiessaan tätä tuli palvelustyttö sanomaan, että Kristiinan oli mentävä isänsä luokse parvelle.
Mutta astuessaan ylistupaan unohti Kristiina mennä katsomaan häntä, sillä vastapäätä avattua ovea, josta valo paistoi suoraan tämän kasvoihin, istui pieni nainen, jonka Kristiina arvasi noitavaimoksi. Vaikkei Kristiina ollut ajatellut häntä tuon näköiseksi.
Tämä näytti hennolta ja pieneltä kuin lapsi, istuessaan isossa selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hänen eteensä oli myös asetettu pöytä, joka oli katettu äidin parhaimmalla kirjaillulla aivinaliinalla. Läskiä ja linnunlihaa oli hopealautasella; visakulhossa oli viiniä ja isän oma hopeapikari oli tuotu hänen juoma-astiakseen. Hän oli lopettanut syömisen ja pyyhki parhaillaan käsiään äidin hienoimpaan käsiliinaan. Ragnfrid seisoi itse hänen edessään pitäen käsissään vedellä täytettyä messinkivatia. Aashild-rouva antoi liinan vaipua syliinsä, hymyili lapselle ja sanoi kirkkaalla, pehmeällä, viehättävällä äänellä:
"Tuleppas tänne, sinä sieltä! Kauniit ovat lapsesi, Ragnfrid", sanoi hän äidille.
Hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, mutta rusottavan punaiset ja valkoiset, ja iho oli yhtä sileä ja hieno kuin lapsen. Suu oli verevä ja punainen kuin nuorella naisella ja hänen suuret, kellertävät silmänsä loistivat. Ohut, valkea huntu kulki poskia pitkin ja oli sidottu leuan alle kultaisella soljella; sen päällä hänellä oli pehmeä, tummansininen villaliina, joka lankesi hartioille ja pitkin hänen tummaa, ruumiinmukaista pukuaan. Suora hän oli niinkuin kynttilä, ja Kristiina aavisti paremmin kuin tiesi, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin kaunista ja säädykästä naista kuin tämä vanha noitavaimo, jonka kanssa kylän isoiset eivät tahtoneet olla missään tekemisissä.
Aashild-rouva piti Kristiinan kättä vanhassa, pehmeässä kädessään; hän puhui tälle lempeästi ja leikillisesti, mutta Kristiina ei saanut sanaakaan suustaan. Silloin Aashild-rouva sanoi naurahtaen:
"Pelkääköhän hän minua?"
"Ei, ei", Kristiina melkein huusi. Silloin nauroi Aashild-rouva entistä enemmän ja sanoi äidille:
"Tällä on viisaat silmät, tällä tyttärelläsi, ja hyvät, voimakkaat kädet, häntä ei ole totutettu velttouteen, huomaan minä. Sinä voit tarvita jonkun avuksesi Ulvhildin hoidossa, kun minä olen poissa. Siksi voit antaa Kristiinan minun ohjaukseeni, niin kauan kuin viivyn talossa — hän on jo kyllin vanha siihen, yksitoista vuotta, vai kuinka?"
Näin sanottuaan Aashild-rouva lähti, ja Kristiina aikoi seurata häntä. Silloin kutsui Lauritsa häntä vuoteestaan. Hän makasi selällään tasaisella tilalla, pielukset koholle nostettujen polvien alla; Aashild-rouva oli käskenyt häntä makaamaan siten, että rinnassa oleva haava paranisi pikemmin.