"Sitten te kai pian paranette, isä?" kysyi Kristiina. Lauritsa katsoi häneen — lapsi ei ollut vielä milloinkaan sanonut isälleen te. Hän sanoi vakavasti:
"Minulla ei ole hätää; pahemmin on sisaresi laita."
"Niin", sanoi Kristiina ja huokasi.
Sitten hän seisoi viivytellen sängyn ääressä. Isä ei virkkanut enempää, eikä Kristiina keksinyt mitään sanottavaa. Ja kun Lauritsa hetken kuluttua sanoi, että Kristiina saattoi mennä alas äidin ja Aashild-rouvan luokse, kiiruhti hän ulos ja juoksi pihan yli talvitupaan.
IV.
Aashild-rouva jäi Jørundgaardiin suurimmaksi osaksi kesää. Tästä johtui, että heillä kävi kansaa kysymässä neuvoja häneltä — Kristiina kuuli Sira Eirikin pistelevän heitä ja aavisti, ettei se ollut vanhempien mieleen. Mutta hän karkoitti luotaan kaikki tämän tapaiset ajatukset, eikä liioin miettinyt, mitä hän piti Aashild-rouvasta, vaan oli aina tämän kanssa eikä väsynyt kuulemaan ja katselemaan häntä.
Ulvhild makasi yhä selällään suuressa sängyssä. Hänen pienet kasvonsa ja huulensa olivat verettömät ja silmien ympärille oli ilmestynyt mustat renkaat. Hänen kaunis keltainen tukkansa haisi kovasti hielle, kun ei sitä oltu pesty niin pitkään aikaan, se oli tummunut ja menettänyt kiiltonsa ja kiharansa, ja oli nyt kuin vanha kuivunut heinä. Hän oli väsyneen ja kärsivällisen näköinen ja hymyili heikosti ja surullisesti, kun Kristiina istui hänen luokseen ja puhui ja näytteli tälle kauniita lahjoja, joita isä ja äiti ja kaikki tuttavat ja omaiset olivat lahjoitelleet, moni pitkän matkan takaa. Siinä oli nukkia ja lintuja ja karjaa, oli pieni lautapeli, oli koruja ja samettihilkkoja ja kirjavia nauhoja: Kristiina säilytti niitä siskon varalta erityisessä laatikossa — ja Ulvhild katseli kaikkea totisine silmineen ja antoi huoaten lelut väsyneistä käsistään.
Mutta kun Aashild-rouva tuli hänen luokseen, kirkastuivat Ulvhildin kasvot. Hän joi halukkaasti virvoittavia ja uneenvaivuttavia juomia, joita Aashild-rouva valmisti, ei valittanut tämän hoitaessa häntä, vaan kuunteli onnellisena, kun tämä soitti Lauritsan harppua ja lauloi — hän osasi niin paljon lauluja, joita ei tunnettu tässä laaksossa.
Usein hän lauleli Kristiinalle, kun Ulvhild oli nukkunut. Ja silloin hän väliin kertoi nuoruudestaan, jolloin hän oli asunut etelässä ja kulkenut Maunu- ja Eirik-kuninkaiden ja näiden kuningatarten saattueessa.
Kerran heidän istuessaan näin ja Aashild-rouvan jutellessa, pujahti Kristiinan huulilta kysymys, joka usein oli mietityttänyt häntä: