Ragnfrid sieppasi palavan kekäleen liedeltä, sammutti liekin ja puristi kourallaan kekäleen palavaa päätä, niin että sormien lomat hehkuivat veripunaisina.
"Nuo ovat sanoja, sanoja ja aina vaan sanoja, Aashild-rouva."
"Ei ole olemassa kovin paljon sellaista, josta kannattaisi maksaa niin korkea hinta kuin oma elämänsä", sanoi toinen.
"Onpas", sanoi äiti kiihkeästi. "Minun mieheni", kuiskasi hän sitten melkein kuulumattomasti.
"Ragnfrid", sanoi Aashild-rouva hiljaa: "Noin on moni neito ajatellut, halutessaan sitoa miehen ja antaessaan siitä neitoutensa. Mutta etkö ole kuullut miehistä, jotka ovat antaneet kaikkensa Jumalalle, menneet luostariin tai eläneet alasti erämaissa sekä sitten katuneet sitä. Pyhissä kirjoissa kutsutaan heitä hulluiksi. Ja on kai syntistä ajatella, että Jumala olisi voinut pettää heitä kaupoissa."
Ragnfrid istui tuokion aivan hiljaa. Sitten sanoi Aashild-rouva:
"Nyt saat tulla, Kristiina, on aika mennä keräämään kastetta Ulvhildin aamupesua varten."
Pihamaa lepäsi mustan ja valkoisen kirjavana kuutamossa. Ragnfrid saattoi heitä läävän läpi kaalimaan veräjälle. Kristiina näki äidin jäävän seisomaan aidanvierustalle laihana ja mustana, hänen kerätessään kastetta suurilta jääkylmiltä kaalinlehdiltä ja poimulehden poimuista isän hopeapikariin.
Aashild-rouva käveli ääneti Kristiinan rinnalla. Hän oli tullut mukaan vain vahtiakseen häntä, sillä ei ollut hyvä päästää lasta yksin ulos tällaisena yönä. Mutta kasteella oli parempi voima, jos sen keräsi koskematon neito.
Kun he palasivat veräjälle, oli äiti kadonnut. Kristiina hytisi kylmästä, antaessaan jäisen hopeapikarin Aashild-rouvan haltuun. Hän juoksi märissä kengissään yli aukean parvea kohden, jossa hän nykyisin nukkui isän kanssa. Hän oli asettanut jalkansa ensimmäiselle portaalle; silloin ilmestyi Ragnfrid pimeästä portaiden alta. Hän kantoi höyryävää juomakulhoa.