"Olen lämmittänyt sinulle olutta, tyttäreni", sanoo äiti.
Kristiina kiitti iloisesti ja painoi huulensa sen laitaan. Silloin Ragnfrid kysyi:
"Kristiina — mitenhän on noiden lukujen ja opetusten laita, joita Aashild opettaa sinulle — eihän niissä vain liene syntiä ja jumalattomuutta?"
"Sitä en saata uskoa", vastasi lapsi. "Niissä on kaikissa Jeesuksen nimi ja Neitsyt Maarian nimi ja kaikkien pyhimysten nimet —"
"Mitä hän on opettanut sinulle", tiedusti äiti uudelleen.
"Kaikenlaista — lääkeyrteistä — lukuja verenjuoksua ja syyliä ja kipeitä silmiä vastaan — lukuja koita ja hiiriä vastaan. Ja sitten, mitkä yrtit täytyy poimia auringonpaisteella ja millä on voima sateella —. Mutta lukuja en saa sanoa kellekään, sillä muuten ne menettävät voimansa", sanoi hän nopeasti.
Äiti otti häneltä tyhjennetyn kulhon ja laski sen rappusille. Ja äkkiä hän kietaisi kätensä tyttären ympärille, painoi hänet lujasti itseään vasten ja suuteli häntä. — Kristiina tunsi, että äidin posket olivat märät ja polttavat:
"Jumala ja Pyhä Neitsyt suojelkoot ja varjelkoot sinua kaikkea pahuutta vastaan — meillä ei ole muuta kuin sinut, isälläsi ja minulla, johon ei kova onnemme ole koskenut. Rakas, rakas lapsi — älä milloinkaan unhoita, että olet isäsi rakkahin ilo —"
Ragnfrid meni takaisin talvitupaan, riisui vaatteensa ja kiipesi Ulvhildin sänkyyn. Hän koukisti käsivartensa lapsen ympärille ja painoi kasvonsa liki pienokaisen kasvoja, niin että hän tunsi Ulvhildin ruumiin lämmön ja kostean lapsentukan hikisen, ilkeän hajun. Ulvhild nukkui raskaasti ja rauhallisesti, kuten aina Aashild-rouvan iltajuoman jälkeen. Raiti tuoksui väkevästi mataroille, joita oli levitetty sen alle. Kuitenkaan ei Ragnfrid saanut pitkään aikaan unta, vaan tuijotti pientä valopilkkua laessa, jossa kuu paistoi räppänän sarvilevylle.
Toisessa sängyssä makasi Aashild-rouva, mutta Ragnfrid ei tiennyt koskaan, nukkuiko tämä vaiko valvoi. Toinen ei ollut kertaakaan muistuttanut tuttavuudesta, joka heidän välillään oli ollut entisinä aikoina — se peloitti niin Ragnfridiä. Eikä hän mielestään milloinkaan ollut ollut niin kirvelevän surullinen ja peloissaan kuin nyt — vaikka tiesi Lauritsan toipuvan ja Ulvhildin jäävän eloon.