* * * * *
Näytti siltä kuin Aashild-rouva olisi mieltynyt puhelemaan Kristiinan kanssa, ja päivä päivältä tuli heistä paremmat ystävät.
Kerran ollessaan yhdessä yrttejä poimimassa he kävivät istumaan pienelle vihreälle nurmikolle harjun laitaan vieremän alla. Sieltä näki alas Formon pihaan, jossa vilkkui Arne Gyrdinpojan punainen nuttu; tämä oli ratsastanut heidän kanssaan alas ja jäänyt vartioimaan heidän hevosiaan, sillä aikaa kun he kävelivät mäellä yrttien haussa.
Heidän istuessaan siinä kertoi Kristiina Aashild-rouvalle, miten hän oli kohdannut maahis-neidon. Hän ei ollut ajatellut sitä moneen vuoteen, mutta nyt se muistui mieleen. Ja kertoessaan alkoi hänestä tuntua siltä kuin Aashild-rouva olisi jollakin kummallisella tavalla muistuttanut tätä — vaikka hän koko ajan selvästi tiesi, etteivät nämä olleet toistensa näköiset.
Mutta kun hän oli lopettanut puheensa, istui Aashild-rouva jonkun aikaa hiljaa, katsellen alas laaksoon ja sanoi sitten:
"Teit viisaasti kun pakenit, koska olit vasta lapsi! Mutta etkö ole koskaan kuullut ihmisistä, jotka ovat ottaneet maahisen tarjoamaa kultaa ja sen jälkeen kytkeneet peikon kiveen?"
"Olen kuullut sellaisia tarinoita", Kristiina sanoi, "mutta sitä minä en ikinä uskaltaisi tehdä. Eikä se olisi minusta kaunista."
"On hyvä kun ei uskalla tehdä sitä, mikä ei näytä kauniilta", sanoi Aashild-rouva hymähtäen. "Mutta ei ole yhtä hyvä, jos joku asia ei näytä kauniilta, siksi ettei uskalla tehdä sitä. — Olet kasvanut paljon tänä kesänä", lausui rouva äkkiä. "Mahtanetko tietää, että sinusta on varttumassa kaunis neito?"
"Kyllä", sanoi Kristiina. "Minun sanotaan muistuttavan isää."
Aashild-rouvaa nauratti.