"Paras olisikin, jos muistuttaisit isääsi päältä sekä sisältä. Kuitenkin olisi vahinko, jos sinut naitettaisiin tänne. Ei sovi halveksua talonpojan tapoja ja torpparin paitaa, mutta tämän seudun isoiset ovat mielestään niin mainioita, ettei vertaa koko maassa. Kai he ovat kovasti ihmetelleet, että minä saatan elää ja olla tyytyväinen, vaikka he ovat sulkeneet ovensa minulta. Mutta itse he ovat laiskoja ja ylpeitä eivätkä tahdo taipua uusiin tapoihin — vaan syyttävät vanhaa Sverre-kuninkaan ajoilta perittyä vihollisuuttaan. Valhetta se on, sinun kantaisäsi teki sovinnon Sverre-kuninkaan kanssa ja otti lahjoja häneltä, mutta jos tuo enosi tahtoisi seurata kuningastamme ja taistella hänen puolestaan, täytyisi hänen suoria itsensä niin ulkoa kuin sisältä, ja sitä tämä Trond ei viitsi. Mutta sinut, Kristiina, sinut pitäisi saada naitetuksi miehelle, jolla on ritarin tavat ja soreus —"

Kristiina istui katsellen Arnen leveätä selkää Formon pihamaalla. Hän ei ollut tullut huomanneeksi, että joka kerran kun Aashild kertoi siitä maailmasta, jossa hän oli elänyt ennen, Kristiina heti näki ritarit ja kreivit Arnen kaltaisina. Ennen, hänen ollessaan pieni, oli hän ajatellut ne isän näköisiksi.

"Sisarenpoikani, Erlend Nikulauksenpoika, Hasabyn herra, olisi voinut olla sopiva sulhanen sinulle — hänestä on tullut kaunis mies. Sisareni Ragnhild kävi minua katsomassa mennä vuonna, matkatessaan laakson läpi, ja Erlend oli hänen muassaan. Häntä sinä et taida saada, mutta olisin mielelläni levittänyt morsiuspeitteen teidän ylitsenne — hän on yhtä musta kuin sinä olet vaalea ja hänellä on kauniit silmät. — Vaan jos tunnen oikein lankoni, on hän ehtinyt katsoa pojalleen paremmat naimakaupat kuin mitä sinä olisit."

"Enkö minä sitten ole hyvä naimakauppa?" kysyi Kristiina suuresti ihmetellen. Hän ei milloinkaan osannut pahastua Aashild-rouvan puheista, vaan tunsi nöyrästi ja alistuen, että tämä oli jollain tapaa edellä hänen kotiväkeänsä.

"Olet sinäkin hyvä naimakauppa", vastasi toinen. "Vaan tuskinpa sittenkään voit toivoa pääseväsi minun sukuuni. Sinun kantaisäsi oli lainsuojaton muukalainen tässä maassa, ja Gjeslingit ovat istuneet happanemassa kartanoillaan niin kauan, ettei heitä kohta muista yksikään ulkopuolella tämän laakson. Mutta minä ja sisareni saimme miehiksemme kuningatar Margret Skulentyttären sisarenpojat."

Kristiina ei tullut maininneeksi, etteihän hänen kantaisänsä ollut tullut lainsuojattomana maahan, vaan tämän veli. Hän istui katsoen tummia tunturisyrjiä toisella puolen laakson, ja hän muisti sen päivän monta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut ylhäällä tunturilaella ja nähnyt miten monet vieraat tunturit eroittivat muun maailman hänen kotilaaksostaan. Silloin sanoi Aashild-rouva, että lähdettäisiin kotiin ja käski hänen huutaa Arnea. Ja Kristiina pani kädet suulleen, huhuili ja huiskutti kaulaliinaansa, kunnes näki punaisen pilkun alhaalla liikahtavan ja viittaavan takaisin.

* * * * *

Joku aika tämän jälkeen Aashild-rouva matkusti pois, mutta syksyn ja alkutalven kuluessa kävi hän usein Jørundgaardissa, viipyen jonkun päivän Ulvhildin luona. Lasta pidettiin nyt päivät jalkeilla, ja häntä koetettiin totuttaa kestämään jaloillaan, mutta ne antoivat myöten hänen yrittäessään. Hän oli itkuinen, kalpea ja väsynyt, ja kurepuku, jonka Aashild-rouva oli laittanut hevosennahasta ja pajunvitsoista, vaivasi häntä kovasti, niin että hän mieluimmin istui hiljaa yhdessä kohden äidin sylissä. Ragnfridillä oli sairas lapsi aina kainalossaan, ja Tordis hoiti koko talouden puolta, jossa Kristiina äidin käskystä toimi hänen apunansa, tottuakseen töihin.

Kristiina kaipasi Aashild-rouvaa alituiseen ja väliin puhui tämä pitkään hänen kanssaan; mutta toisin ajoin Kristiina turhaan odotti muuta kuin tulo- ja lähtötervehdyksen, — Aashild istui silloin aikaihmisten kanssa keskustellen. Näin tapahtui joka kerta kun hänellä oli mukanaan miehensä, sillä joskus sattui niinkin, että Bjørn Gunnarinpoika seurasi mukana Jørundgaardiin. Lauritsa oli kerran syksyllä lähtenyt ratsain Haugeniin viemään rouvalle hoitopaikkaa — hän antoi tälle talon parhaan hopeakannun laattoineen. Hän oli ollut siellä yötä ja kehui jälkeenpäin kovin oloansa; siellä oli ollut kaunis ja hyvin hoidettu talo, eikä lainkaan niin pieni kuin ihmiset puhuivat, tiesi hän kertoa. Ja sisällä oli kaikki ollut varakkaan mukaista ja tavat säädykkäät kuin etelän isoisilla. Mitä hän Bjørnistä piti, sitä Lauritsa ei sanonut, mutta hän otti aina sievästi vastaan Bjørnin, kun tämä tuli Jørundgaardiin vaimonsa kanssa. Sitävastoin Lauritsa piti paljon Aashild-rouvasta ja sanoi, että hänen luulonsa mukaan suurin osa kaikesta, mitä tästä puhuttiin, oli valhetta. Myös selitti hän, ettei hän luullut tämän tarvinneen noitatemppuja kaksikymmentä vuotta sitten, sitoakseen miehen — Aashild alkoi olla kuusissakymmenissä ja oli vieläkin nuorekas ja kaunis ja viehkeä olennoltaan.

Kristiina huomasi, ettei äiti pitänyt tuosta. Ragnfrid ei tosin koskaan sanonut mitään Aashild-rouvasta, mutta kerran vertasi hän Bjørniä keltaiseen, painuneeseen ruohoon, jota väliin näkee isojen kivien alla, ja Kristiinasta hän oli oikeassa. Bjørn oli kummallisen lakastuneen näköinen, hän oli jotakuinkin lihava, kalpea ja vähän kaljupäinen, vaikkei ollut vanhempi Lauritsaa. Kuitenkin näkyi, että hän kerran oli ollut hyvin komea mies. Kristiina ei joutunut koskaan vaihtamaan sanaakaan hänen kanssaan — toinen puhuikin vähän, istui vain siinä, mihin oli asettunut tupaan tullessaan, kunnes meni sänkyyn. Hän joi suunnattoman paljon, mutta sitä ei huomannut päältäpäin, ei syönyt juuri mitään ja tuijotti väliin mietteissään jotakin huoneessa olijaa kummallisilla haaltuneilla silmillään.