Arne oli hyvin kätevä ja hän tahtoi tehdä Kristiinalle ompelutuolin muistoksi itsestään. Hän oli veistänyt jo laatikon ja tuolinselän hienosti ja kauniisti ja askarteli nyt pajassa takomassa rautavannetta ja lukkoa. Eräänä kauniina iltana lopummalla kesää oli Kristiina mennyt hänen luokseen. Hän oli ottanut mukaansa isänsä nutun, jossa oli korjattavaa ja istahti kiviportaalle, jossa ryhtyi ompelemaan, jutellen nuorukaisen kanssa, joka työskenteli pajassa. Ulvhild oli mukana, hän nilkutti kainalosauvansa varassa hakien vattuja, joita kasvoi kivilouhikossa pientareen varsilla.
Hetken kuluttua Arne ilmestyi pajan oveen jäähdyttelynään. Hän aikoi istua Kristiinan viereen, mutta tämä vetäytyi kauemmas ja käski Arnen varoa, ettei hän nokeaisi ompelusta, joka oli Kristiinan polvella.
"Semmoisetko ne nyt ovatkin meidän välimme", lausui Arne, "ettet tohdi antaa minun istua vierelläsi, siksi että pelkäät talonpojan tahrivan vaatteesi?"
Kristiina katsoi häneen kummissaan ja vastasi sitten:
"Tottahan sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitin. Mutta riisu pois nahka-esiliina, pese noki käsistäsi ja istu sitten vierelleni levähtämään —", ja hän teki tälle tilaa.
Mutta Arne heittäytyi nurmelle Kristiinan jalkoihin; silloin tämä taas sanoi:
"Älä nyt ole vihoissasi, Arne. Voit ajatella, että minä olisin kiittämätön kauniista lahjastasi, jota valmistat minulle, tai voisin milloinkaan unohtaa, että sinä olet ollut paras ystäväni aina?"
"Olenko sitten ollut?" kysyy toinen.
"Tiedäthän sen", sanoo Kristiina. "Enkä minä milloinkaan ole unohtava sinua. Mutta kun sinä nyt lähdet maailmalle — ja joudut ehkä rikkauteen ja arvoon ennenkuin aavistatkaan — niin sinä unohdat minut paljon pikemmin kuin minä sinut —"
"Sinä et milloinkaan unohda minua", sanoi Arne hymyillen. "Mutta minä unohdan sinut pikemmin kuin sinä minut — sinä olet lapsi, Kristiina."