"Et sinä ole vanha vielä sinäkään", vastasi tämä.
"Minä olen yhtä vanha kuin Simon Darre", sanoo taas Arne. "Ja me saamme kantaa kypäriä ja kilpeä kuten Dyfrininkin miehet, vaikka minun vanhemmillani ei ole ollut menestystä —"
Hän oli pyyhkinyt kätensä ruohotukkuihin, nyt hän tarttui Kristiinan nilkkaan ja painoi poskensa tämän jalkaa vasten, joka pisti hameen alta. Kristiina tahtoi vetää pois jalkansa, mutta Arne sanoi:
"Äitisi on Laugarbrussa ja isäsi on ratsastanut metsään — kukaan ei näe meitä kartanolta asti. Tämän kerran voit kai antaa minun puhua siitä, mikä on mielelläni."
Kristiina vastasi:
"Senhän me olemme tienneet aina, sinä sekä minä, että meidän on turha ajatella toisiamme."
"Saanko panna pääni sinun syliisi", sanoi Arne, ja kun ei Kristiina vastannut, teki hän sen, pujottaen käsivartensa tämän vyötäisille. Toisella kädellä hän leikki Kristiinan palmikolla.
"Mitä pitänetkään siitä, kun Simon istuu luonasi ja leikkii tukallasi", kysyi Arne hetken kuluttua.
Kristiina jätti vastaamatta. Hänen päälleen lankesi kuin raskas paino — Arnen sanat ja tämän pää tuossa hänen polvellansa — hänestä tuntui kuin hänen edessään olisi auennut ovi pimeään, josta haarautui monta mustaa käytävää yhä pimeämpään; halutonna ja ahdistetuin mielin hän vitkasteli eikä tahtonut katsoa sisään.
"Eiväthän naineet sellaista teekään", hän tokaisi äkkiä, nopeasti ja ikäänkuin keventyen. Hän koetti ajatella Simonin paksun pyöreän naaman sylissänsä ja miten tämä katsoisi häneen kuten Arne nyt, ja hän kuuli tämän äänen — eikä voinut olla nauramatta: