"Ei Simon viitsisi viskautua maahan leikkiäkseen minun kengilläni!"
"Ei, koska hän voi leikkiä sinun itsesi kanssa vuoteessansa", sanoi Arne. Hänen äänensä vei Kristiinalta yhtäkkiä kaiken voiman ja teki hänet sairaaksi. Hän koetti sysätä Arnen pään pois polveltaan, mutta silloin tämä tunki sen syvään hänen helmaansa ja sanoi hiljaa:
"Mutta minä tahtoisin leikkiä kengilläsi ja tukallasi ja sormillasi ja seurata sinua joka askeleella aamusta iltaan, vaikka olisit vaimoni ja nukkuisit joka yö käsivarrellani."
Hän kohottausi ylemmä, tarttui Kristiinan hartioihin ja katsoi tätä silmiin.
"Ei ole kaunista, että puhut minulle noin", sanoi Kristiina hiljaa ja arasti.
"Ei", myönsi Arne. Hän nousi ja asettui Kristiinan eteen. "Vaan sanoppa yksi asia — etkö mieluummin tahtoisi että se olisin ollut minä —?"
"Tahtoisin mieluummin —" Kristiina mietti hiukan. "Mieluummin en tahtoisi ollenkaan miestä — vielä —" Arne ei hievahtanut, mutta sanoi:
"Tahtoisitko mieluummin, että vanhempasi antaisivat sinut luostariin, kuten Ulvhildista on päätetty, ja jäädä neidoksi koko ijäksesi?"
Kristiina painoi yhteenliitetyt kädet helmaansa. Hän tunsi itsessään niin mieluisan ja oudon väristyksen — ja äkillisen puistatuksen vallassa hän luuli ymmärtävänsä, miten surku pikku siskoa sentään oli — hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä Ulvhildin tähden.
"Kristiina", sanoi Arne hiljaa.