Samassa parahti Ulvhild. Hänen kainalosauvansa oli tarttunut kivien väliin ja hän oli kaatunut maahan. Arne ja Kristiina juoksivat hänen luokseen ja Arne nosti hänet sisaren syliin. Hän oli lyönyt suunsa kiveen ja siitä vuoti verta.
Kristiina istui hänen kanssaan pajan ovelle ja Arne nouti vettä kipolla. Yhdessä he sitten alkoivat pestä Ulvhildin kasvoja. Hänen polvensakin olivat raapiutuneet verille. Kristiina kumartui hyväillen noiden pienten, hentojen säärien yli.
Ulvhildin huuto taukosi pian ja hän itki sitten vain hiljaa valittaen niinkuin lapset, jotka ovat tottuneet kärsimään kipua. Kristiina painoi hänen päätään poveaan vasten ja tyynnytteli häntä hiljaa.
Samassa alkoi Olavin kirkonkello soida.
Arne puhui Kristinalle, mutta tämä istui kuin ei hän olisi kuullut eikä ymmärtänyt, niin että Arnea alkoi peloittaa ja hän kysyi, luuliko Kristiina sen olevan vaarallista. Kristiina pudisti päätään eikä katsonut häneen.
Vähän ajan kuluttua hän nousi ja alkoi kulkea kartanoa kohti, kantaen Ulvhildia sylissään. Arne seurasi jälestä hiljaa ja hätääntyneenä — Kristiina oli niin miettivän näköinen, että hänen kasvonsa olivat aivan jäykät. Heidän kulkiessaan kirkonkello yhä kuulutti iltahartautta yli laakson ja rinteiden; se soi vielä silloinkin kun Kristiina astui sisään.
Hän laski Ulvhildin sänkyyn, jossa sisarukset olivat nukkuneet siitä asti kun Ulvhild oli tullut liian suureksi nukkuakseen vanhempien kanssa. Sitten riisui hän kengät jaloistansa ja kävi pikkusiskon viereen, makasi kuulostellen kelloa vielä kauan senkin jälkeen kun se oli lakannut soimasta ja lapsi oli nukkunut.
Hänestä oli tuntunut sen alkaessa soida ja hänen istuessaan Ulvhildin pienet veriset kasvot käsiensä välissä, että se kukaties oli merkki hänelle. Jos hän menisi sisaren sijaan — jos hän lupautuisi jumalan ja Neitsyt Maarian palvelukseen — antaisikohan Jumala silloin tälle terveyden ja liikuntokyvyn.
Hän muisti veli Edvinin sanat siitä, miten nykypäivien vanhemmat antoivat Jumalalle vaan raajarikot ja rammat lapsensa sekä ne, joita he eivät saaneet kyllin hyvin naitetuiksi. Hän tiesi vanhempansa hurskaiksi ihmisiksi — mutta ei ollut koskaan kuullut muuta, kuin että hänet piti naitettaman; mutta näiden huomattua, että Ulvhild jäisi sairaaksi eliniäkseen he paikalla olivat päättäneet, että tämän tuli astua luostariin —
Eikä Kristiinaa haluttanut — hän vastusti kaikin voimin ajatusta, että Jumala saattaisi tehdä ihmeen Ulvhildille, jos Kristiina rupeaisi nunnaksi. Hän takertui Sira Eirikin sanoihin, ettei maailmassa enää tapahtunut varsin paljon ihmeitä. Ja kuitenkin hän tänä iltana tunsi, että veli Edvin oli ollut oikeassa sanoessaan, että se, jolla oli kyllin vahva usko, saattoi tehdä ihmeitä. Mutta Kristiina ei tahtonut uskoa sillä lailla, hän ei rakastanut niin paljon Jumalaa ja pyhimyksiä, ei tahtonut rakastaa näitä niin paljon — hän rakasti maailmaa ja kaipasi sitä —.