Kristiina painoi suunsa Ulvhildin pehmeitä silkkihiuksia vasten. Lapsi nukkui sikeästi; vanhempi sisar nousi rauhattomana istualleen, mutta paneutui sitten taas alas. Häntä kalvoi häpeä ja suru, mutta hän tiesi, ettei hän tahtonut uskoa ihmeisiin, siksi ettei hän tahtonut luopua terveydestään ja kauneudestaan ja rakkaudestaan.
Sitten hän koetti lohdutella itseään sillä, etteivät vanhemmat antaisi lupaakaan sellaiseen. Eivätkä he uskoisi, että siitä voisi olla mitään hyötyä. Hänethän oli jo luvattu pois, eivätkä he tahtoisi kadottaa Simonia, josta pitivät niin paljon. Hänelle tuotti pettymystä, että tämä näiden mielestä oli niin verraton vävy. ja äkkiä hän tunsi vastenmielisyyttä Simonin pyöreitä, punaisia kasvoja, nauravia silmiä ja hytkivää käyntiä kohtaan — tämä pomppaili kuin pallo, keksi Kristiina äkkiä — ja häntä kiusasivat tämän leikkisät puheet, jotka saivat Kristiinan tuntemaan itsensä hitaaksi ja typeräksi. Ei tuo nyt ollut mikään niin erinomainen asia, että joutui tälle ja sai muuttaa muitta mutkitta Formoon. — Ja sittenkin hän mieluummin otti tämän kuin tahtoi joutua luostariin. — Mutta toista oli maailma tunturien takana, kuninkaan kartano ja kreivit ja ritarit, joista Aashild-rouva oli kertonut hänelle ja joku kaunis mies, jolla oli surulliset silmät ja joka tahtoi seurata häntä joka askeleella, milloinkaan väsymättä. Hän muisti kesäpäivän, jolloin Arne oli nukkunut syrjällään kanervikossa, ruskea, kiiltävä tukka hajallaan pitkin maata — tämä oli ollut Kristiinalle silloin niin rakas kuin oma veli. Ei ollut kaunista, että Arne puhui hänelle sellaista, kun tiesi, etteivät he milloinkaan saisi toisiansa —.
* * * * *
Laugarbrusta tuli sana, että äiti aikoi jäädä sinne yöksi. Kristiina nousi vuoteesta riisuakseen vaatteensa ja asettuakseen unille. Hän rupesi irroittamaan hamettaan — mutta veti sitten uudelleen kengät jalkaansa, heitti vaipan ympärilleen ja lähti ulos.
Yötaivas levisi vihertävänä tunturiharjan yli. Kuun oli aika nousta tuossa paikassa, ja siellä, missä se piilotteli tunturin takana, kulki muutamia pieniä pilviä, joiden alareuna välkkyi hopealle. Taivas vaaleni vaalenemistaan kuin metalli, joka peittyy huuruun.
Hän juoksi aitojen lomitse, poikki tien ja ylös rinnettä kirkkoa kohti. Se nukkui, mustana ja suljettuna, mutta Kristiina meni ristin alle, joka seisoi vieressä, muistona siitä, että Pyhä Olavi kerran oli levännyt tässä paetessaan vihollisiansa.
Kristiina polvistui laatalle ja laski ristityt kätensä jalustalle: "Oi pyhä risti, sinä vahvin tukipuu, sinä kaunein kasveista, sinä silta terveyden suloisille rannoille —"
Rukouksen sanojen kera hänen ikävänsä laajeni kuin renkaat veden pinnalla. Yksityiset ajatukset, jotka olivat herättäneet rauhattomuutta, häipyivät pois; hänen mielensä tasoittui ja tuli hellemmäksi ja sinne lankesi lempeä, ajatukseton alakuloisuus entisten surujen sijaan.
Hän jäi makaamaan polvilleen, korvissaan yön äänet. Tuuli huokaili niin ihmeellisesti, joki kohisi lehdon takana kirkon tuolla puolen, ja puro mennä pyyhälsi poikki tien aivan hänen vieritseen — kaikkialla, lähellä ja kaukaa, eroitti hän silmin sekä korvin hienoa lirinää ja tippumista, joki loisti valkoisena alhaalla laaksossa, kasteenkostuttamat lehdet ja kivet alkoivat himmeästi välkehtiä ja äsken tervattu tapuli hohti tummanpuhuvana kirkkomaan portilla. Sitten kuu jälleen hävisi tunturin taakse. Taivaalla näkyi nyt enemmän valkoisia loistavia pilviä.
Hän kuuli hevosen astuntaa ylempää tieltä ja miesten ääniä, jotka puhelivat harvakseen ja hiljaa. Ihmisiä hän ei pelännyt näin aivan kotinurkissa, jossa tunsi jokaisen asujan; se tuntui vaan turvalliselta.