Isän koirat törmäsivät häntä kohti, kääntyivät ja hävisivät nuolena takaisin lehtoon, kääntyivät taas ja palasivat takaisin hyppien hänen ympärillään, ja isä huusi tuliaistervehdyksen ilmestyessään koivujen keskeltä. Hän talutti Guldsveineniä suitsista; satulasta riippui kimppu lintuja, ja Lauritsa kantoi sidottua haukkaa vasemmalla kädellään. Hänen seurassaan oli pitkä, kumarainen munkinkaapuun puettu mies, ja ennenkuin Kristiina oli nähnyt hänen kasvojaan, hän jo tiesi tämän veli Edviniksi. Hän meni heitä vastaan, eikä ihmetellyt enempää kuin jos olisi nähnyt unta. Hän hymyili ainoastaan Lauritsan kysyessä, tunsiko hän heidän vierastansa.
Lauritsa oli tavannut tämän ylhäällä Rostbroenilla; sitten hän oli saanut tämän taivutetuksi tulemaan heille yöksi. Mutta veli Edvin tahtoi välttämättä nukkua läävässä: "sillä minuun on tullut niin paljon täitä", hän sanoi, "ettette te voi panna minua hienoihin sänkyihinne."
Ja vaikka Lauritsa kuinka puhui ja pyysi, pysyi munkki sanassansa; hän tahtoi ensin, että he olisivat syöttäneetkin hänet pihamaalla. Viimein he kuitenkin saivat hänet mukanansa tupaan ja Kristiina pani puita nurkkauuniin ja toi kynttilöitä pöydälle, palvelijan kantaessa sisään ruokaa sekä juomaa.
Munkki kävi istumaan almunanojain penkille oven suuhun eikä huolinut muuta kuin kylmää puuroa ja vettä illalliseksi. Ei hän tahtonut ottaa vastaan sitäkään Lauritsan tarjousta, että hänelle olisi valmistettu kylpy ja puhdistettu hänen vaatteensa.
Veli Edvin raapi ja kynsi itseään ja nauroi niin, että koko hänen laiha, vanha naamansa irvisti:
"Ei, ei", hän sanoi, "tämä pystyy paremmin minun ylpeään nahkaani kuin sekä ruoska että ripitykset. Minä olen elänyt kalliolohkareen alla tuntureilla tämän kesän — olin saanut luvan mennä korpeen paastoamaan ja rukoilemaan ja siellä sitten istuin ajatellen, että olin nyt kuin itse pyhät erakot; ja Setnadalin köyhä kansa kantoi minulle ruokaa ja juomaa ja tuumi, että tuossa oli oikea pyhä, puhdastapainen munkki; veli Edvin, he sanoivat, jos olisi monta sellaista munkkia kuin sinä, silloin emme viivyttelisi parannuksen teossa, mutta kun näemme pappien ja piispain ja munkkien näykkivän ja tappelevan kuin porsaat niin… Minä tietysti sanoin heille, että oli epäkristillistä puhua tuolla tapaa — mutta kuuntelin sittenkin halukkaasti heidän puheitaan ja lauloin ja rukoilin niin, että kallio raikui. Minulle voi nyt tehdä hyvää tuntea täiden näykkivän ja tappelevan nahassani ja kuulla kelpo emäntien, jotka rakastavat siivoa ja puhtautta tuvissaan, huutavan, että tuollainen likainen munkkirahjus saattaa nukkua ladossakin kesä-aikaan. Olen matkalla pohjoista kohden Nidarosiin Olavinvalvontaan, ja minun on terveellistä huomata, etteivät ihmiset pyri liian kiihkeästi lähelleni —"
Ulvhild heräsi; silloin Lauritsa meni hänen luokseen ja nosti hänet vaippansa sisään:
"Tämä on se lapsi, josta puhuin, rakas isä. Laskekaa kätenne hänen päällensä ja rukoilkaa hänen edestään, kuten rukoilitte sen pojan edestä pohjoisessa Meldalissa, jonka olemme kuulleet saaneen takaisin liikuntokyvyn —"
Munkki nosti Ulvhildia hellästi leuvasta ja katsoi häntä kasvoihin. Sitten hän nosti ylös lapsen toisen käden ja suuteli sitä.
"Rukoile ennen sinä vaimoinesi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ettette joutuisi kiusaukseen koettaa muuttaa Jumalan tarkoitusta tämän lapsen suhteen. Herra Jeesuksemme on itse asettanut nämä jalat sille polulle, joka varmimmin johtaa rauhan kotiin — näen sen silmistäsi, sinä siunattu Ulvhild, että sinulla on esirukoilijasi taivaallisessa kodissa."