"Mutta Meldalin poika parantui, niin minulle on kerrottu," sanoi Lauritsa matalalla äänellä.
"Hän oli köyhän lesken ainoa lapsi, eikä kukaan olisi ruokkinut ja vaatettanut häntä, jos äiti olisi kuollut, paitsi kunta. Ja kuitenkin tuo vaimo saattoi rukoilla, että Jumala antaisi hänelle rohkean sydämen, jotta hän jaksaisi uskoa Jumalan tarkoittavan pojan parasta. Minä en tehnyt muuta kuin rukoilin hänen kanssaan saman rukouksen."
"Ei ole helppo lapsen äidin ja minun tyytyä tähän", vastasi Lauritsa raskaasti. "Varsinkin kun hän on niin kaunis ja hyvä."
"Oletko nähnyt sitä lasta, joka on Lidstadissa tästä etelään", kysyi munkki. "Tahtoisitko mieluummin että lapsesi olisi sellainen?"
Lauritsaa värisytti ja hän painoi lapsen rintaansa vasten.
"Etkö ole ajatellut", puhui veli Edvin jälleen, "että Jumalan silmissä me kaikki olemme raajarikkoisia lapsia, joista hänen tulee pitää huoli — syntiemme tähden raajarikkoisia. Eikä osamme kuitenkaan tunnu huonoimmalta mielestämme."
Hän meni Maariankuvan alle, joka riippui seinällä, ja kaikki polvistuivat hänen lukiessaan iltarukousta. Heidän mielestään veli Edvin oli lohduttanut heitä hyvin.
Mutta tämän poistuttua tuvasta itselleen makuusijaa hakemaan lakaisi kuitenkin Astrid ylipiika joka paikan lattialla, missä munkki oli seissyt, ja karisti kokoomansa rikat tuleen.
* * * * *
Seuraavana aamuna Kristiina nousi varhain, mätti kermapuuroa ja vehnäleipää kauniiseen läikälliseen visavatiin, koska tiesi, ettei munkki milloinkaan liikuttanut lihaa, ja kantoi sitten itse tälle ruoan. Talossa ei vielä juuri kukaan ollut jalkeilla.