"Meidän täytyy luettaa pojalle sielumessu", sanoi Ragnfrid. "Jumala vahvistakoon Ingaa, häntä koetellaan kovin, tuota hyvää, kelpo vaimoa."
Lauritsa yhtyi Simonin alkamaan nuottiin ja vähän ajan kuluttua sanoi Simon, että nyt oli kaikkien paras käydä levolle: "sillä Kristiina on väsynyt ja surullinen."
Vähän ajan kuluttua, Ragnfridin vaivuttua uneen, puki Lauritsa ylleen jonkun verran vaatteita ja meni istumaan tyttärien vuoteen laidalle. Hän etsi pimeässä Kristiinan käden ja sanoi hyvin lempeästi:
"Sano minulle nyt, lapsi, mikä on totta ja mikä valhetta Ingan levittämässä puheessa?"
Itkien kertoi Kristiina kaiken, mikä oli tapahtunut tuona iltana, jolloin Arne ratsasti Hamariin. Lauritsa ei virkkanut paljoa. Silloin kömpi Kristiina esiin, kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja vaikeroi hiljaa:
"Minä olen syynä Arnen kuolemaan — siinä Inga sanoi totuuden —"
"Arne pyysi itse sinua tulemaan sinne", vastasi Lauritsa vetäen kuvaraanun hänen paljaille hartioilleen. "Minä lienen ollut ajattelematon salliessani teidän tuolla lailla pitää yhtä, mutta luulin, että poika oli järkevämpi —. En tahdo moittia teitä — huomaan, että nämä seikat painavat sinua. Enkä kuitenkaan koskaan ollut ajatellut, että joku tyttäristäni joutuisi huonoon maineeseen seudullamme — ja vaikeaksi se on käyvä äidillesikin, hänen saadessaan kuulla nämä sanomat —. Mutta että menit kertomaan siitä Gunhildille etkä tullut minun luokseni, se oli niin tyhmästi tehty, etten ymmärrä miten saatoit keksiä sellaista —"
"Minä en jaksa olla täällä tämän jälkeen", itki Kristiina, — "en uskalla katsoa ketään silmiin — mitä minä olenkaan tehnyt Romundgaardin ja Finsbrekkenin väelle —"
"Gyrd ja Sira Eirik saavat pitää huolen siitä, että kaikki sinusta levitetyt valheet haudataan Arnen kera. Simon Andreksenpojasta sinä muuten saat parhaan suojelijan tässä asiassa", sanoi Lauri taputtaen Kristiinaa pimeässä. "Eikö hän mielestäsi käsittänyt asiaa kovin kauniisti ja ymmärtäväisesti —."
"Isä" — pyysi Kristiina hädissään ja hartaasti, painautuen häneen, "lähetä minut luostariin, isä. Ei, ei, kuule minua — olen kauan ajatellut, että ehkä Ulvhild paranee, jos minä menen hänen sijastaan. Muistatko ne kengät, joita neuloin hänelle syksyn kuluessa, ne, joissa oli helmiä; neula särki sormenpääni ja kultalanka raapi verille käteni — neuloin niitä siksi, että mielestäni oli paha, kun en rakastanut sisartani siksi paljon, että olisin tahtonut ruveta nunnaksi auttaakseni häntä — Arne kysyi sitä kerran. Jos silloin olisin vastannut tahtovani, ei tätä olisi tapahtunut —."