Lauritsa pudisti päätään.
"Käy nyt pitkäksesi", hän käski. "Et tiedä itse, mitä puhut, lapsi parkani. Ja sitten sinun täytyy koettaa nukkua —"
* * * * *
Mutta Kristiina makasi pitkänään, hänen palanutta kättään poltti ja hänen sydämeensä tulvahti epätoivo ja katkeruus. Pahempi kohtalo ei olisi voinut kohdata häntä, vaikka hän olisi ollut maailman syntisin nainen; kaikki tietysti uskoisivat — ei, hän ei jaksanut jäädä tälle samalle seudulle. Kauhun kuvat ajelivat toisiaan — kuinka äiti saisi tietää asiasta — kuinka veriteko eroitti heidät omasta sielunpaimenestaan — kuinka heitä vihaisivat kaikki, jotka olivat olleet talon ystäviä koko hänen elämänsä ajan. Mutta kauhein, musertavin tuska vihloi häntä kuitenkin muistaessa Simonia ja miten tämä oli käynyt hänen käteensä ja vienyt hänet pois ja sitten puolustanut häntä kotona, määräillen hänen puolestaan kuin olisi hän ollut tämän omaisuutta — isä ja äiti olivat antaneet hänen määräellä, kuin kuuluisi hän jo Simonille enemmän kuin heille.
Sitten hän muisti Arnen kylmät, julmat kasvot. Viimeksi kirkosta palatessaan hän oli nähnyt avonaisen haudan, joka odotti kuollutta. Irtihakatut multapaakut olivat lumella kylminä ja kovina, raudanharmaina kokkareina — sinne hän oli saattanut Arnen —.
Yhtäkkiä hän muisti erään kesäillan monta vuotta sitten. Hän oli seissyt Finsbrekkenin parvella, samassa paikassa, missä hänet tänään oli nujerrettu maahan. Arne oli ollut pallosilla pihamaalla muiden poikain kanssa ja pallo oli lentänyt ylös Kristiinan luokse. Hän oli pistänyt sen selkänsä taa eikä ollut tahtonut antaa sitä takaisin, kun Arne tuli hakemaan; silloin tämä tahtoi ryöstää sen väkisin — he olivat tapelleet siitä ylhäällä, juosseet sisällä kirstujen välissä, ja orsissa riippuvat nahkapussit, joissa säilytettiin vaatteita, olivat muksautelleet heitä päähän, kun he sattuivat kohti; he olivat etsineet ja lennättäneet sitä kilvan —
Ja viimein hänelle ikäänkuin selvisi, että Arne todella oli kuollut ja poissa, ja ettei hän enää näkisi tämän kauniita, pelottomia kasvoja ja tuntisi hänen lämpimiä käsiänsä omissaan. Ja Kristiina oli ollut niin lapsellinen ja sydämetön, ettei hän milloinkaan ollut ajatellut, miltä tästä oikein tuntui kadottaa hänet —. Hän itki epätoivoissaan ja katsoi ansainneensa onnettomuutensa. Mutta sitten hänen taas täytyi ajatella kaikkea, mikä häntä odotti, ja silloin hän itki sitä, että tämä sittenkin oli liian kova rangaistus —.
Simon joutui kertomaan Ragnfridille mitä oli tapahtunut Brekkenissä edellisenä iltana. Hän ei laajentanut asiaa enemmän kuin tarvis vaati. Mutta Kristiina oli niin sekaisin surusta ja valvomisesta, että hän tunsi suunnatonta katkeruutta tätä kohtaan, siksi että tämä saattoi puhua asiasta kuin se ei olisi ollutkaan niin kauhea. Sitäpaitsi hänessä herätti kiivasta vastenmielisyyttä tapa, jolla vanhemmat sallivat hänen mahtailla edessään, aivan kuin tämä olisi ollut isäntä talossa.
"Etkö usko mitään tuosta kaikesta?" kysyi Ragnfrid levottomasti.
"En", vastasi Simon. "Enkä usko kenenkään uskovan — he tuntevat teidät ja Kristiinan ja tuon Benteinin, mutta eihän täällä syrjäseudulla usein satu puhuttavaa, joten on luonnollista, että kansa iskee kyntensä jokaiseen lihavaan makupalaan. Meidän täytyy nyt näyttää, että Kristiinan maine on liian arvokasta purtavaa noille homeisille moukille. Mutta paha oli, että hän pelästyi niin Benteinin karkeutta, ettei heti tullut kertomaan asiasta teille tai Sira Eirikille itselleen — luulen, että tuo rietas pappi olisi iloiten todistanut, ettei hän ollut tarkoittanut muuta kuin viatonta leikkiä, jos sinä Lauritsa olisit saanut puhua hänen kanssaan."