Päivärupeaman aikaan ottivat Lauritsa ja Simon suksensa ja lähtivät kokemaan pyydyksiä harjulle. Ulkona oli nyt kaunis ilma, päivänpaiste ja paras pakkanen. Miehistä tuntui hyvältä päästä eroon kaikesta murheesta ja itkusta ja he hiihtivät kauas, tunturin laelle asti.
He paistattivat aurinkoa erään kupuran alla ja söivät sekä joivat; sitten kertoi Lauritsa vähän Arnesta — hän oli pitänyt tästä paljon. Simon säesti häntä, kiitti kuollutta ja sanoi, ettei hän ihmetellyt, että Kristiina suri kasvinveljeään. Silloin mainitsi Lauritsa, ettei heidän pitänyt kovin kiirehtiä, vaan suoda Kristiinalle rauhoittumisaikaa, ennenkuin panisivat toimeen kihlajaiset. Tyttö oli puhunut haluavansa luostariin vähäksi aikaa.
Simon nousi istualleen ja vihelsi pitkään.
"Et taida pitää siitä", kysyi Lauritsa.
"Mikäs siinä, mikäs siinä", vastasi toinen ketterästi. "Se on mielestäni erittäin viisas neuvo, rakas appi. Lähettäkää hänet vuodeksi Osloon sisarten luokse — niin hän saa oppia, miten ihmiset puhuvat toisistaan maailmalla. Minä tunnen jonkun noista neidoista", hän sanoi ja nauroi. "Eivät he vain heittäytyisi kuolemaan surusta, jos kaksi hurjapäätä repisi toisensa kappaleiksi heidän tähtensä. Eipä siksi, että minä tahtoisin vaimokseni sellaisen naisen — mutta en todellakaan luule Kristiinalle olevan vahingoksi joutua tapaamaan uusia ihmisiä."
Lauritsa työnsi loput ruoasta reppuun ja sanoi katsomatta nuorempaan mieheen:
"Taidat pitää Kristiinasta —"
Simon nauroi vähän eikä katsonut Lauritsaan:
"Ymmärräthän, että osaan pitää häntä arvossa — ja sinua myöskin", hän sanoi nopeasti ja hämillään, nousi ja tarttui suksiinsa. "En ole tavannut ketään, jonka kanssa mieluummin asettuisin asumaan —"
* * * * *