Juuri ennen pääsiäistä, kun laaksossa ja Mjøsilla vielä oli rekikeli, matkasi Kristiina toistamiseen etelää kohti. Simon tuli heille lähteäkseen saattamaan häntä luostariin asti — hän ajoi siis nyt isän ja sulhasen kera komeasti reellä, taljoihin käärittynä, perässä ratsasmiehiä ja kuormahevosia, joissa tuotiin hänen vaatearkkuansa ynnä lahjoja ja eväitä ja turkiksia nunnaluostarin abbedissalle ja sisarille.
II
SEPPEL
I.
Aasmund Bjørgulfiupojan kirkkovene solui Hovedøenin niemen ohi varhain eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun lopulla, luostarikirkon kellojen soidessa ja kaupungin kellojen vastatessa vahvemmin ja hiljaisemmin, aina sitä mukaa kuin tuuli kantoi niiden äänet kuuluville.
Taivas oli selkeä ja korkealla, täynnä hienoraitaisia vaaleita tuulipilviä, ja aurinko kimalteli viripintaisessa vedessä. Rannat näyttivät jo keväisiltä, pellot olivat melkein lumesta vapaat ja lehdoissa oli sinisten varjojen ja kullan välkettä. Mutta ylempänä kuusimetsän siimeksessä vilkkui vielä lunta harjanteilla, jotka ympäröivät kehänä Akersbygdeniä, ja etäisemmillä sinertävillä tuntureilla lännessä vuonon tuolla puolen irvisteli vielä monta valkeata juovaa.
Kristiina seisoi veneen keulassa isän ja Gyridin, Aasmundin vaimon rinnalla. Hän katsoi kaupunkia, jonka monet vaaleat kirkot ja kivitalot kohosivat tiheään ahtautuneiden, harmaanruskeiden puutalojen ja alastomien lehtipuiden latvojen yli. Tuuli puisteli hänen vaippansa liepeitä ja reutoi Kristiinan tukkaa huppupäähineen reunassa.
Edellisenä päivänä oli karja päästetty laitumelle Skogissa, ja silloin Kristiinassa oli herännyt ankara ikävä takaisin Jørundgaardiin. Tuli kestämään vielä kauan, ennenkuin siellä voitiin laskea eläimet ulos — hän ajatteli hellällä ja palavalla ikävällä talven laihduttamia lehmiä pimeässä kytkyessä kotona; niiden täytyi odottaa ja kärsiä vielä kauan. Hän ikävöi äitiä, Ulvhildia, joka oli nukkunut hänen kainalossaan tähän kevääseen asti, ja pikkuista Ramborgia — hän ikävöi niin kauheasti heitä; myöskin hän ikävöi kaikkea palvelusväkeä ja hevosia ja koiria, Kortelinia, jonka Ulvhild sai pitää omanaan niin kauan kuin Kristiina oli poissa, ja isän haukkoja, jotka istuivat orsillaan sidotuin silmin. Seinällä riippui hevosnahkaisia rukkasia, jotka oli paras vetää ylle kun otti ne kädelleen, ja norsunluisia puikkoja, joilla sai raaputella niitä.
Oli kuin kaikki menneen talven vaikeat muistot olisivat jääneet hyvin kauas, ja Kristiina muisti kodin vain sellaisena kuin se oli ollut ennen. Hän oli myöskin kuullut, ettei siellä kukaan uskonut hänestä pahaa. — Sira Eirik ei uskonut; hän oli suuttunut ja pahoillaan siitä, mitä Bentein oli tehnyt. Bentein oli päässyt karkaamaan Hamarista; puhuttiin hänen paenneen Ruotsin puolelle. Kotiväen ja papin välit eivät siis olleet kääntyneet niin pahoiksi kuin Kristiina oli pelännyt.
Matkan varrella he olivat käyneet Simonin kodissa ja Kristiina oli tullut tuttavaksi hänen äitinsä ja sisariensa kanssa — ritari Andres oli yhä Ruotsissa. Kristiina ei ollut viihtynyt siellä, ja hänen vastenmielisyytensä Dyfriniläisiä kohtaan oli sitä voimakkaampi, kun hän ei ollenkaan ymmärtänyt sen syytä. Koko matkan Kristiina oli tuuminut, ettei näillä ollut mitään syytä olla ylpeitä ja pitää itseään hänen sukuaan parempina — Reidar Darresta, birkebeiniläisestä, ei oltu tiedetty mitään, ennenkuin kuningas Sverre toimitti hänelle voimaksi Dyfrinin lääniherran lesken. Mutta nämä eivät oikeastaan olleet ylpeitä, Simon kertoi itse eräänä iltana kantaisästään näin: "Minä olen saanut tietooni, että hän oli kammantekijä — sinä joudut siis ihan kuninkaalliseen sukuun, Kristiina", hän sanoi. "Pidä toki kielesi kurissa", sanoi Simonin äiti, mutta kaikki nauroivat. Kristiinaa ahdisti niin oudosti, kun hän ajatteli isää; isä nauroi helposti heti kun Simon vähänkin antoi aihetta — hänessä heräsi aavistus siitä, että isän olisi ollut terveellistä nauraa useammin elämässään —. Mutta Kristiina ei pitänyt siitä, että tämä oli niin mieltynyt Simoniin.