Vieraat kauppiaat, jotka kesällä pitivät kauppaa Oslossa, saapuivat kaupunkiin Ristimessun päivänä keväällä, josta on kymmenen päivää Halvardinvalvojaisiin. Siihen virtasi kansaa kaikista seuduista Mjøsin ja Landemerketin väliltä, niin että kaupunki vilisi väkeä toukokuun alkupäivinä. Oli paras silloin tehdä ostoksensa vierailta, ennenkuin nämä kerkesivät myödä pois parhaat tavaransa.
Sisar Potentia huolehti nunnaluostariin tehtävistä ostoista, ja viikkoa ennen Halvardinvalvojaisia hän oli luvannut ottaa Ingebjørgin ja Kristiinan mukaansa kaupunkiin. Mutta puolipäivän aikaan tuli luostariin muutamia sisar Potentian omaisia tapaamaan häntä, eikä hän mitenkään voinut päästä silloin. Silloin sai Ingebjørg kiusatuksi tältä luvan, että he saisivat lähteä yksin — vaikka se oli vasten sääntöjä. Saattajakseen he saivat vanhan talonpojan, joka oli luostarin töissä; tämän nimi oli Haakon.
Kristiina oli ollut luostarissa kolme viikkoa, eikä hän koko tuona aikana ollut astunut jalkaansa luostarin pihojen ja puutarhojen ulkopuolelle. Hän hämmästyi suuresti nähdessään, miten kevät oli edistynyt luonnossa. Pienet lehdot rinteillä olivat vaaleanvihreät, ja valkovuokko rehoitti tiheänä mattona vaaleiden runkojen alla. Heleitä hattaroita ajelehti esiin vuonon saarien takaa ja vesi kuulsi raikkaan sinisenä, pienten keväisten virien värähytellessä sen pintaa.
Ingebjørg hyppeli hyvillä mielin, taittoi lehviä puista ja haisteli niitä sekä tirkisteli vastaantulijoita; mutta Haakon nuhteli häntä — soveltuiko tuo tuollainen korkeasyntyiselle neidolle, joka lisäksi kantoi luostarin pukua. Neitojen tuli ottaa toisiaan kädestä ja kulkea hänen takanaan hiljaa ja siivosti; mutta Ingebjørg käytti siitä huolimatta suutaan sekä silmiään — Haakon oli jonkunverran huonokuuloinen. Kristiinallakin oli nyt noviisinpuku — värjäämätön vaaleanharmaa sarkahame, villainen vyö ja hiusnauha, ja päällimmäisenä karhea, tummansininen kaapu, jonka hupun tuli olla pystyssä, niin että palmikoitu tukka peittyi kokonaan sen alle. Ja Haakon kulki edellä iso vaskinuppuinen sauva kädessä. Hän oli puettu avaraan, mustaan pukuun, hänellä oli rinnalla lyijyinen agnus dei ja hatussa Pyhän Kristofferin kuva — hänen valkoinen tukkansa ja partansa olivat niin hyvästi harjatut, että ne välkkyivät kuin hopea auringonpaisteessa.
Yläosa kaupunkialuetta, nunnaluostarin joesta alas piispankartanolle, oli hiljaista seutua; siinä ei ollut kauppakojuja eikä majapaikkoja, vaan rakennukset kuuluivat enimmäkseen lähiseutujen isoisille, ja niiden mustat, ikkunattomat päädyt tuijottivat autioina tielle. Mutta tänä päivänä liikkui jo yläkujalla sankkoja ihmisparvia, ja palvelijat seisoskelivat porttien pielissä puhellen ohikulkijoiden kanssa.
Heidän päästessään piispankartanon ohi, kihisi Olavinluostarin ja Halvardinkirkon alaisella aukealla tungoksenaan väkeä — ruohorinteelle oli pystytetty kojuja, ja tempunnäyttäjät komensivat opetettuja koiria hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta Haakon ei sallinut neitojen jäädä katselemaan sitä, eikä hän laskenut Kristiinaa kirkkoakaan katsomaan — vaan sanoi, että Kristiinasta tulisi olemaan hauskempi nähdä se vasta suurena juhlana. Heidän laskeutuessaan Klemensin kirkon rinnettä tarttui Haakon heitä käteen, sillä siinä oli taajin liike, toisten tullessa laitureilta ja toisten pyrkiessä ulos kauppakojujen solista. Neidot koettivat pujotella Miklegaardia kohti, missä kengäntekijät asuivat. Sillä Ingebjørg oli pitänyt Kristiinan kotoa tuomia vaatteita arvokkaina ja kauniina, mutta sanoi, etteivät tämän tunturilta tuomat kengät kelvanneet juhlatiloissa.
Ja kun Kristiina oli nähnyt ne ulkomaalaiset kengät, joita toverilla oli useampia pareja, ei hän mitenkään katsonut voivansa selvitä sellaisia paitsi.
Miklegaard oli Oslon laajimpia kartanoita; se ulottui rannasta laitureiden luota ylös mestareiden solaan asti ja siihen kuului enemmän kuin neljäkymmentä taloa, jotka ympäröivät kahta isoa pihaa. Nyt sinne oli vielä pystytetty sarkakatoksella varustettuja kojuja, joiden keskeltä kohosi korkealle Pyhän Krispinuksen patsas. Pihoilla oli käymässä kova kauppa, naiset juoksivat keittokodasta toiseen patoja ja vesisankoja kantaen, lapset pyörivät aikuisten jaloissa, hevosia talutettiin talleihin ja toisia ulos, ja miehet kantoivat kuormia tavarakojuista ja uusia niiden sijaan. Ylhäältä parvista, joissa myytiin hienoimpia tavaroita, huusivat mestarit ja näiden apulaiset tavaraansa neidoille, riiputtaen pieniä kirjavia, kultakuteisia kenkiä kädessään nähtäväksi.
Mutta Ingebjørg ohjasi heidät sitä parvea kohti, missä Didrek-mestari isännöi; hän oli saksalainen, mutta hänellä oli norjalainen vaimo, ja hän omisti yhden Miklegaardin taloista.
Ukko seisoi hieromassa kauppaa erään herran kanssa, jolla oli matkavaippa hartioilla ja miekka vyöllä, mutta Ingebjørg astui rohkeasti esiin ja lausui: