"Hyvä herra, ettekö antaisi meidän puhua ensin Didrekin kanssa; meidän täytyy ehtiä takaisin luostariin iltasaarnaan; kenties teillä on viljemmälti aikaa?"
Herra kumarsi ja astui syrjään. Didrek sysäsi Ingebjørgia kylkeen ja kysyi nauraen, tanssittiinko luostarissa niin kovasti, että tämä jo oli kuluttanut rikki kaikki viimevuotiset kenkänsä. Ingebjørg sysäsi häntä takaisin ja sanoi, että kyllä ne vielä olivat ehjät, mutta tässä on toinen neito — hän veti esiin Kristiinan. Didrek ja tämän palvelija kantoivat silloin esille arkun. Sitten hän otti sieltä parin toisensa jälkeen, yhden toistaan soreamman. Kristiinan täytyi istua erään laatikon päälle, kun tämä koetteli kenkiä — hänellä oli valkoisia ja ruskeita ja punaisia ja vihreitä ja sinisiä, toisia, joissa oli maalatut puiset kannat, toisia, joissa ei ollut korkoja ollenkaan, sitten taas solkikenkiä, silkkinauhoilla kurottavia ja kahden-, kolmenvärisiä kenkiä. Kristiinasta tuntui kuin hänen mielensä olisi tehnyt jokaista. Mutta kyllä ne maksoivat, hän aivan kauhistui niiden hintaa — siinä ei ollut yhtäkään paria, joka olisi maksanut vähemmän kuin kokonainen lehmä kotona. Isä oli antanut hänelle lähtiessä kukkaron, jossa oli naula hopeaa lasketuissa rahoissa — se oli aiottu käsirahaksi ja se oli tuntunut Kristiinasta suunnattomalta rikkaudelta. Mutta hän huomasi Ingebjørgin kasvoista, ettei tämä arvellut sillä saavan kovinkaan paljoa.
Ingebjørg koetteli myös kenkiä huvikseen, se ei maksanut mitään, sanoi Didrek nauraen. Hän ostikin yhden lehdenvihreän parin, jossa oli punaiset kannat — otti ne velaksi, sillä tunsihan Didrek hänet ja hänen sukunsa.
Kristiina huomasi kuitenkin, ettei se ollut oikein Didrekin mieleen, ja myös, että tämä oli harmissaan siitä, että tuo korkea matkavaippainen herra oli lähtenyt pois — neidot olivat koetelleet kenkiään niin kauan. Kristiina valitsi silloin itselleen parin korottomia, ohuesta purppuraisesta nahasta valmistettuja kenkiä; ne olivat kirjaillut hopealangalla ja vaaleanpunaisilla kivillä. Mutta hän ei pitänyt siitä, että niissä oli vihreät silkkihihnat. Silloin sanoi Didrek voivansa vaihtaa ne toisiin ja hän vei ne mukanaan erääseen komeroon parven perälle. Hänellä oli siellä laatikollinen silkkinauhoja ja hopeasolkia — näitä ei mestareilla oikeastaan ollut lupa pitää kaupan — nauhat olivatkin liian leveitä ja soljet liian isoja käytettäviksi kenkiin, monet niistä.
Heidän täytyi ostaa yhtä ja toista muutakin pikkutavaraa, ja heidän juotuaan vähän makeaa viiniä Didrekin kanssa ja tämän käärittyä heidän ostoksensa sarkavaatteeseen oli joutunut jokseenkin myöhä, ja Kristiinan kukkaro oli käynyt tuntuvasti keveämmäksi.
Heidän saapuessaan uudelleen Itäiselle Kujalle paistoi aurinko jo kullanvärisenä taivaalla ja kaupunki oli vaalean pölypilven peitossa. Oli lämmin ja kaunis ilta ja Eikabergiltä tuli kansaa tuoreita lehviä kantaen, joilla he aikoivat koristaa huoneensa pyhiksi. Silloin Ingebjørg keksi, että he menisivät Gjeitabrulle — joen toisella rannalla oli aina markkina-aikaan niin paljon kaikenlaista hauskaa, temppuilijoita ja soittoniekkoja — Ingebjørg oli kuullut, että sinne oli tuotu kokonainen laivanlasti ulkomaan eläimiä, joita näyteltiin alhaalla rantapengermällä.
Haakonille oli tarjottu saksalaista olutta Miklegaardissa ja hän oli tullut lempeäksi ja ilotuuliseksi, niin että kun neidot kävivät häntä käsipuoleen ja rukoilivat oikein kauniisti, antoi hän perään, ja he lähtivät kolmisin Eikabergiä kohti.
Joen toisella puolen oli ainoastaan muutamia pieniä taloja rannan ja jyrkän tunturisyrjän välissä. He kulkivat minoriittiluostarin ohi, ja Kristiinan sydän pusertui kokoon hänen muistaessaan aikoneensa antaa enimmän osan hopeastaan Arnen sielun hyväksi. Mutta hän ei ollut tahtonut puhua siitä nunnaluostarin papille; hän pelkäsi, että tämä rupeaisi kyselemään kaikkea — hän oli ajatellut koettaa pujahtaa joskus paljasjalkaveljesten luostariin, jos veli Edvin sattuisi olemaan siellä tähän aikaan. Hän olisi niin mielellään tavannut tämän — hän ei tiennyt oikein miten hänen olisi tullut toimia, päästäkseen jonkun luostariveljen puheille ja suorittaakseen asiansa. Ja nyt ei hänellä ollutkaan enää niin paljon rahaa, että olisi varmasti tiennyt, riittäisikö se sielumessun hinnaksi — ehkä hänen täytyi tyytyä uhraamaan paksu vahakynttilä.
Äkkiä he kuulevat hirveätä melua rantapenkereeltä — sakea ihmisparvi näyttää myllertävän kuin myrskyssä — sitten hyökkää koko lauma ylös rinnettä heitä kohti huutaen ja kirkuen. Kaikki ovat hurjan kauhun vallassa ja joku huutaa heille ohijuostessaan, että pantterit ovat irti —.
He lähtivät juoksuun takaisin siltaa kohti ja kuulivat ihmisten huutelevan toisilleen, että joku koju olisi luhistunut kokoon ja kaksi pantteria päässyt irti joku mainitsee jotakin villistä käärmeestäkin —. Aivan heidän edessään pudottaa eräs nainen pienen lapsensa käsistään. — Haakon asettuu jalat hajallaan lapsen yli, suojellakseen sitä ja heti tämän jälkeen he näkevät hänen jääneen lapsi käsivarrella kauas sivuun, ja sen jälkeen hänestä ei näy merkkiäkään enää.