Kapean sillan luona syntyi kansanjoukossa niin voimakas puserrus, että neidot tulivat tungetuiksi kauas pellolle. He näkivät ihmisten juoksevan joenrinnettä alas; nuoret miehet viskautuivat uimaan, mutta vanhemmat juoksivat rannassa oleviin veneisiin, jotka täyttyivät samassa laitaa myöten.
Kristiina koetti saada Ingebjørgin kuulemaan hän huusi, että he juoksisivat minoriittiluostariin, josta harmaaveljet tulivat juosten alas, koettaen kerätä pelästyneitä ihmisiä turviinsa. Kristiina ei ollut yhtä hätääntynyt kuin hänen toverinsa — eihän petoja näkynyt missään — mutta Ingebjørg oli aivan hölmistynyt pelosta. Ja kun nyt joukko joutui uudelleen liikkeeseen ja tuli työnnetyksi takaisin sillalta, siksi että jotkut miehet, jotka olivat olleet hakemassa aseita lähimmistä taloista, palasivat takaisin siltaa kohti, jotkut ratsastaen, toiset juosten, Ingebjørgin ollessa ihan vähällä joutua hevosen alle — päästi tämä huudon ja ja alkoi juosta rinnettä ylös metsää kohti. Kristiina ei olisi ikinä uskonut toisen pääsevän noin nopeasti eteenpäin — hänen täytyi ajatella takaa-ajettua sikaa — ja hän lähti juoksemaan perästä, etteivät he kaksikin vielä sekaantuisi toisistaan.
He olivat syvällä metsässä, kun Kristiina viimein saavutti Ingebjørgin — pienellä polulla, joka näytti laskeutuvan alas Trelaborgin tielle. He seisahtuivat hetkiseksi henkeä vetämään; Ingebjørg nyyhkytti ja itki ja sanoi, ettei hän uskaltanut mennä yksin kaupungin läpi luostarille asti.
Ei se ollut hauskaa Kristiinankaan mielestä, teillä kun oli niin rauhatonta; ja hän arveli, että heidän täytyi etsiä joku talo, josta ehkä saisivat palkatuksi pojan itseään saattamaan. Ingebjørg sanoi muistavansa, että alempana joen rannalla kulki ratsastustie, jonka varrella oli taloja. Sitten he kulkivat edelleen polkua alaspäin.
Levottomia kun olivat, olivat he mielestään kulkeneet jo kauan, kun vihdoin näkivät talon eräällä aukealla. Kartanolla oli miehiä juomapöydän ympärillä haapojen alla, ja sisältä tuli eräs vaimo haarikoita kantaen. Hän katsoi nyrpeästi ja ihmeissään luostaripukuisia neitoja, eikä kukaan miehistä tuntunut olevan halukas saattamaan heitä, Kristiinan esittäessä asiansa. Mutta lopuksi nousi joukosta kaksi nuorta miestä, luvaten viedä tytöt nunnaluostariin, jos Kristiina maksaisi heille aurtuan.
Kristiina kuuli heidän puheestaan, etteivät he olleet norjalaisia, mutta miehet näyttivät hänestä jokseenkin siivoilta. Heidän vaatimansa maksu tuntui hänestä häpeämättömän suurelta, mutta Ingebjørg oli suunniltaan pelosta eikä mitenkään tahtonut lähteä yksin kotiin näin myöhään illalla, ja silloin Kristiina lupasi maksaa. He olivat tuskin ehtineet metsäpolulle, kun miehet tunkeutuivat lähelle heitä ja ryhtyivät puheisiin. Kristiina ei pitänyt siitä, mutta ei tahtonut osoittaa pelkoa ja vastasi sentähden tyynellä äänellä, kertoi panttereista ja kysyi, mistä miehet olivat tulleet; hän katsoi myös tavantakaa taakseen ikäänkuin odotellen joka hetki omien saattomiestensä ilmestymistä — hän antoi näiden ymmärtää niitä olleen useamman. Miehet puhuivat tämän jälkeen yhä vähemmän ja vähemmän — eikä Kristiina ymmärtänytkään paljoa heidän puheestaan.
Hetken kuluttua hän huomasi, etteivät he kulkeneetkaan sitä tietä, jota he olivat tulleet Ingebjørgin kanssa, polku johti toiseen suuntaan, enemmän pohjoiseen, ja hän luuli heidän jo joutuneen liian kauas. Syvimpänä hänen mielessään kyti hämärä pelko, jota hän ei tohtinut päästää ajatuksiinsa — hän sai outoa rohkeutta siitä, että hänen kerallaan oli Ingebjørg, joka oli sellainen höpäkkö, että Kristiinasta tuntui kuin hänen olisi tullut selvittää tämä asia molempien puolesta. Hän kaivoi kaapunsa alta ristin, jonka oli isältään saanut, rutisti sitä kädessään, rukoili hartaasti, että he pian kohtaisivat jonkun, ja koetti kerätä kaiken rohkeutensa sekä näyttää rauhalliselta.
Kohta hän näkikin polun yhtyvän tiehen, jossa oli valoisampaa. Kaupunki ja lahti olivat syvällä laaksossa. Miehet olivat kuljettaneet heidät harhaan joko ehdoin tahdoin tai tietämättömyydestä — he seisoivat korkealla harjulla, kaukana Gjeitabrusta, joka näkyi alhaalla; tie, jolle he olivat saapuneet, näytti johtavan sinne.
Kristiina pysähtyi siis, otti esille kukkaronsa ja alkoi laskea käteensä kymmentä rahaa:
"Nyt, hyvät miehet", hän sanoi, "emme tarvitse seuraanne pitemmälle, tästä löydämme kotiin. Kiitoksia vain vaivastanne, tässä on palkka, josta sovimme. Jumalan haltuun, hyvät ystävät."