Miehet katsoivat toisiinsa hölmön näköisinä, ja Kristiinaa melkein rupesi naurattamaan. Mutta silloin virkkaa heistä toinen, ilkeästi nauraen, että tie alas sillalle on hyvin synkkä; heidän saattaisi olla paha lähteä yksin.
"Ei kai siellä kulje ketään niin suuria roistoja tai typeryksiä, että yrittäisivät pysähdyttää kahta neitoa, jotka ovat luostarin puvussa", vastaa Kristiina. "Me haluamme mieluummin kulkea yksin —" ja hän ojentaa rahoja.
Mies tarttuu häntä ranteeseen, painaa kasvonsa aivan Kristiinan kasvojen eteen ja virkkaa jotakin, joka kuuluu kuin "kuss" ja "beutel" — Kristiina ymmärtää hänen tarkoittavan, että he pääsisivät menemään rauhassa, jos hän antaisi tälle suudelman ja rahakukkaronsa.
Hän muisti Benteinin kasvot samalla lailla lähellä omiaan ja pelko valtasi hänet hetkeksi niin, että hänen mieltään käänsi ja kuvotti. Mutta hän puristi yhteen huulensa, huusi sydämessään Jumalaa ja Neitsyt Maariaa — ja oli samassa kuulevinaan kavioiden kopsetta pohjoiselta suunnalta.
Silloin hän löi miestä vasten kasvoja kukkarollaan, niin että tämä horjahti — sitten työkkäsi hän tätä rintaan, jolloin tämä tuupertui polulta ja vieri kappaleen matkaa rinnettä alas metsään. Toinen saksalainen kävi häneen takaapäin, riuhtaisi hänen kädestään kukkaron ja tavoitti kaulaketjua, jolloin se katkesi — Kristiina oli kaatua, mutta tarttui viime hetkessä lujasti mieheen, koettaen riistää tältä takaisin ketjuansa. Toinen koetti reutoa itsensä vapaaksi — nyt olivat tihutyöntekijätkin kuulleet, että tiellä liikkui väkeä — Ingebjørg päästi kaikuvan hätähuudon, ja ratsastajat laskettivat luokse täyttä laukkaa. Hämärästä ilmestyi kolme miestä, Ingebjørg juoksi huutaen heitä vastaan ja nämä hyppäsivät maahan. Kristiina tunsi saman herran, joka oli ollut Didrekin parvella, tämä veti esiin miekkansa, tarttui niskaan saksalaista, jonka kanssa Kristiina oli painiskellut, ja antoi tälle selkään miekan lappeella. Hänen miehensä lähtivät ajamaan takaa toista, ottivat hänet kiinni ja pieksivät häntä sydämen halusta.
Kristiina nojautui kallioon; nyt jälkeenpäin hän vapisi, mutta eniten häntä kuitenkin ihmetytti se, että hänen rukouksensa oli auttanut niin pian. Silloin hän huomasi Ingebjørgin; tämä oli työntänyt hupun päästään, heittänyt kaapunsa rennosti hartioilleen ja järjesteli komeita vaaleita palmikoitaan rinnallaan. Tuo näky sai Kristiinan purskahtamaan nauruun — hän painui kaksinkerroin ja piteli kiinni puusta, sillä hän ei voinut lakata nauramasta; mutta hänestä tuntui kuin hänellä olisi ollut vettä jaloissa ytimen sijasta, niin voimattomilta ne tuntuivat; hän vapisi, nauroi ja itki.
Herra tuli hänen luokseen ja laski hiljaa kätensä Kristiinan olkapäälle.
"Te olette pelännyt enemmän kuin tahdotte uskotella", hän sanoi ja hänen äänessään oli hyvä ja kaunis sointu. "Mutta koettakaa nyt asettua — jaksoittehan pysyä rohkeana silloinkin, kun vaara oli läsnä —"
Kristiina saattoi vain nyökätä. Toisella oli kauniit, vaaleat silmät, kapeat, kalpeanruskeat kasvot ja sysimusta tukka, joka oli leikattu jokseenkin lyhyeksi otsalta ja korvallisilta.
Ingebjørg oli nyt suorinut tukkansa, hän tuli esiin, kiitellen vierasta monin kaunein sanoin. Tämä seisoi yhä paikallaan toinen käsi Kristiinan olalla, vastatessaan Ingebjørgille.