"Nuo linnut", sanoo hän sitten miehilleen, jotka pitelivät saksalaisia — nämä sanoivat olevansa erään Rostockin laivan väkeä — "meidän on vietävä kerallamme kaupunkiin, että heidät saadaan sulkea tyrmään. Ja nyt saatamme nämä neidot takaisin luostariin. Kai teillä on joitakin hihnoja, joilla voitte sitoa heidät —"
"Tarkoitatteko neitoja, Erlend", kysyi toinen palvelijoista. He olivat nuoria, väkeviä ja hyvissä pukimissa olevia miehiä, ja vallattomalla tuulella ottelun jälkeen.
Heidän herransa rypisti kulmiaan ja aikoi vastata terävästi. Mutta Kristiina laski kätensä hänen hihalleen: "Antakaa heidän mennä, hyvä herra!" Häntä puistatti hiukan. "En minä enempää kuin sisarenikaan haluaisi, että tästä alettaisiin puhua."
Vieras katsoi häneen, puri alahuultaan ja nyökkäsi ikäänkuin olisi ymmärtänyt. Sitten hän löi kumpaakin vangittua miekanlappeella niskaan, niin että nämä kaatuivat maahan. "Menkää sitten", hän sanoi, potkaisten heitä selkään, ja toiset lähtivät käpälämäkeen minkä ikinä pääsivät. Herra kääntyi uudelleen neitojen puoleen sekä kysyi, tahtoivatko nämä ratsastaa.
Ingebjørg antoi nostaa itsensä Erlendin satulaan, mutta hän ei pysynyt siinä, vaan liukui heti alas. Herra katsoi kysyvästi Kristiinaan, joka sanoi olevansa tottunut ratsastamaan miesten satulassa.
Herra tarttui häneen polvien alta ja nosti hänet ylös. Kristiinasta tuntui hyvältä, että herra piti häntä niin varoen ja etäällä itsestään, kuin olisi hän pelännyt tulla liian lähelle häntä — kotona ei kukaan ollut välittänyt olla likistämättä häntä vaikka kuinka lähelle, auttaessaan häntä hevosen selkään. Hän tunsi arvonsa niin oudosti kohoavan —.
Ritari — joksi Ingebjørg häntä kutsui, vaikka toisella oli hopeakannukset, — tarjosi nyt kätensä toiselle neidolle ja miehet hyppäsivät ratsujensa selkään. Ingebjørg tahtoi välttämättä, että heidän tuli ratsastaa kaupungin pohjoispuolitse, Ryenbergien ja Martestokkien juuritse, eikä kaupungin läpi. Kaipa Erlend ja hänen palvelijansa olivat täysin asestetut, kysyi hän ensin. Ritari vastasi vakavasti, että eihän aseenkantokielto ollut niin perin ankara — näin matkalla — kun nyt kaikki kaupungin väki oli petoeläinten ajossa —. Silloin hän sanoi pelkäävänsä panttereita —. Kristiina ymmärsi, että Ingebjørg tahtoi lähteä pisintä ja yksinäisintä tietä siksi, että hän saisi puhella kauemmin Erlendin kanssa.
"Tämä on toinen kerta tänä iltana, jolloin me pidätämme teitä, herra", hän sanoi, ja Erlend vastasi vakavasti:
"Se ei tee mitään, en aio pitemmälle kuin Gerdarudiin tänä iltana — ja yö on läpeensä valoisa."
Kristiina piti siitä, ettei tämä naljaillut ja veikistellyt, vaan puhui hänelle kuin vertaiselleen tai melkein kuin paremmalleen. Hän muisti Simonia; muita hoviherroja hän ei ollut tavannut. Tämä oli varmaan vanhempikin Simonia —.