He ratsastivat laaksoon Ryenbergien alitse ja sitten pitkin joen vartta. Polku oli kapea ja nuoret pensaat ripsuivat Kristiinan kasvoja märillä, tuoksuvilla oksillaan — laaksossa oli pimeämpää ja ilma koleampi ja lehdet kasteesta kosteat.
He ajoivat verkalleen ja hevosten kaviot puksahtelivat pehmeästi märällä, ruohoisella polulla. Kristiina keinui satulassa ja kuuli takaansa Ingebjørgin rupattelun ja vieraan matalan, rauhallisen äänen. Tämä ei puhunut paljoa ja vastaili hajamielisesti — Kristiinasta tuntui kuin tämä olisi ollut samanlaisella mielellä kuin hänkin — hän tunsi itsensä niin kumman uneliaaksi, vaikka hänen mielensä oli levollinen ja tyytyväinen kaikkien päivän tapausten siirryttyä ohi. Hän aivan kuin havahtui heidän ajaessaan ulos metsästä Martestokkien edessä olevalle aukealle. Aurinko oli laskenut ja kaupunki ja lahti lepäsivät heidän edessään kirkkaassa, kalpeassa valossa — Akersaasin puolella näkyi vaaleankeltainen päärme haalean taivaan laidassa. Illan hiljaisuudessa kantautui heidän luokseen kaukaisia ääniä, tullen aivan kuin jostakin vilpoisista syvyyksistä — tieltä kuului vaununpyörien vinkunaa, ja koirat nalkuttivat toisilleen vastarinteen taloista. Mutta heidän takanaan metsässä visersivät ja sirkuttivat linnut täyttä kurkkua auringon laskettua.
Ilmassa tuntui kaskenhajua ja eräällä pellolla paloi punertava rovio; sen kirkas hehku osoitti, että öinen valo sittenkin oli jonkunlaista pimeyttä.
He ratsastivat luostarialueen aitojen välissä, kun Kristiina jälleen kuuli vieraan ritarin äänen. Tämä kysyi, mikä Ingebjørgin mielestä oli parempi, sekö, että hän saattaisi hänet portille ja pyytäisi päästä Groa-rouvan puheille, voidakseen ilmoittaa, miten asia oli kääntynyt tällaiselle tolalle. Mutta Ingebjørg tahtoi, että he koettaisivat hiipiä sisään kirkon kautta; silloin he ehkä voisivat päästä pujahtamaan luostariin kenenkään huomaamatta; he olivat viipyneet liian myöhään — sisar Potentia oli ehkä unohtanut heidät vieraiden humussa.
Kristiinan mieleen ei juolahtanut ihmetellä, että kirkon läntisen portin edustalla oli niin hiljaista. Siellä liikkui tavallisesti hyvinkin paljon väkeä illalla, kun naapuriston kansa tuli nunnien kirkkoon; luostarin lähistöllä olikin monta rakennusta, joissa palvelijat ja työmiehet asuivat. Siinä he heittivät hyvästit Erlendille. Kristiina seisoi hyväillen tämän hevosta; se oli musta, sillä oli kaunis pää ja lempeät silmät — se muistutti hänen mielestään Morvinia, jolla hän oli ratsastanut kotona lapsena.
"Mikä teidän hevosenne nimi on, herra?" kysyi Kristiina kun se käänsi päänsä pois ja haisteli herransa rintaa. "Bajard", tämä vastaa katsoen Kristiinaan sen niskan yli. "Kysytte hevoseni nimeä, vaan ette minun?"
"Tahtoisin mielelläni tietää teidänkin nimenne", vastaa Kristiina kumartuen alemma.
"Minun nimeni on Erlend Nikulauksenpoika," vastaa ritari.
"Kiitoksia siis teille, Erlend Nikulauksenpoika, palveluksestanne tänä iltana", lausuu Kristiina ojentaen hänelle kätensä.
Yhtäkkiä leimahtaa hän tulipunaiseksi; hän tahtoo vetää kätensä pois.