Kristiina asetti kynttilänsä Pyhän Laurentiuksen alttarille ja polvistui rukousjakkaralle. Hän tuijotti liikkumattomin silmin liekkiin, hymistessään hiljaa Pater Nosteria ja Avea. Vähitellen kynttilän loimu ikäänkuin nieli hänet, hävitti kaiken, mikä oli hänen ja kynttilän ulkopuolella. Kristiina tunsi sydämensä avautuvan, täyttyvän kiitoksella ja ylistyksellä ja rakkaudella Jumalaa ja hänen lempeää äitiään kohtaan — hän tunsi heidät niin lähellään. Hän oli aina tiennyt, että he näkivät hänet, mutta tänä yönä hän tunsi, että se oli totta. Hän näki maailman näyssä: se oli pimeä kolo, johon lankesi auringonsäde, tomuhiukkaset lentelivät ylös ja alas, vuoroon valossa ja pimeydessä, ja Kristiina tunsi, että hän vihdoin oli lentänyt valoon.
Hänestä tuntui, että hän olisi voinut jäädä vaikka kuinka kauaksi aikaa tähän hiljaiseen, hämärään, yölliseen kirkkoon — näiden pienten valotuikkujen keskeen, jotka loistivat kuin kultatähdet yössä, tähän umpeaan pyhänsavun ja palavan vahan tuoksuun. Hän itse omaan tähteensä uponneena —.
Ja hänestä tuntui kuin onni olisi lakannut sisar Cecilian tullessa hiljaa hänen luokseen ja koskettaessa hänen olkapäätään. Niiattuaan alttarien edessä nuo kolme naista menivät ulos pienestä etelänpuolisesta portista luostaripihalle.
Ingebjørg oli niin uninen, että hän laittautui levolle puhelematta. Kristiina oli iloinen siitä — hän ei olisi mitenkään tahtonut tulla häirityksi nyt kun hän ajatteli näin hyvää. Ja hän oli iloinen siitäkin, että heidän täytyi nukkua paita päällä — Ingebjørg oli niin paksu ja hikoili niin kovin.
Hän makasi kauan valveilla, mutta tuo syvä sulouden tunne, jonka hän oli tuntenut itsessään polvistuessaan kirkossa, ei tahtonut enää palata. Kuitenkin hän tunsi vielä sen jälkeenjättämän lämmön, kiitti hartaasti Jumalaa ja tunsi itsessään mielen voimaa rukoillessaan vanhempiensa ja sisariensa ja Arne Gyrdinpojan puolesta.
Isä, hän ajatteli — isä! Hän ikävöi tätä niin suuresti, ikävöi kaikkea, mitä heillä oli ollut yhteistä ennen kuin Simon Darre oli ilmestynyt heidän elämäänsä. Hänessä heräsi uusi voimakas hellyys isää kohtaan — hän tunsi kuin äidinrakkauden ja äidinsurun esimakua rakkaudessaan tänä iltana; hän aavisti hämärästi, että elämässä oli paljon sellaista, jota isä ei ollut saanut. Hän muisti Gerdarudin vanhan mustan puukirkon — siellä hän oli pääsiäisenä nähnyt kolmen pikkuveljensä ja isoäidin haudan, isän oman äidin, Kristiina Sigurdintyttären, joka oli kuollut synnyttäessään isän —.
Mitähän asiaa Erlend Nikulauksenpojalla saattoi olla Gerdarudiin — sitä Kristiina ei voinut ymmärtää. Kristiina ei tiennyt ajatelleensa häntä illan kuluessa, mutta koko ajan oli muisto tämän kapeista, tummista kasvoista ja hiljaisesta äänestä väikkynyt jossain hänen mielensä sädeloiston rajamailla.
Kristiinan herätessä seuraavana aamuna paistoi aurinko makuusaliin, ja Ingebjørg kertoi Groa-rouvan antaneen määräyksen, ettei heitä saanut herättää aamusaarnaan. Ja nyt hän tahtoi mennä keittokotaan pyytämään syötävää —. Abbedissan ystävällisyys lämmitti Kristiinan mieltä — oli kuin koko maailma olisi ollut hyvä hänelle.
III.
Akersin talonpoikaispäivät olivat omistetut Pyhän Marketan muistolle ja alkoivat joka vuosi kahdentenakymmenentenä päivänä heinäkuuta, joka on Marketanmessun päivä. Silloin kerääntyivät seuran veljet ja sisaret lapsineen, vieraineen ja palvelijoineen Akersin kirkolle, jossa kuuntelivat Marketan alttarilla pidetyn messun; sitten he siirtyivät kokouspaikkaan, joka sijaitsi Hofvinin sairaalan luona; siellä oli tapana juoda viisi päivää perätysten.