Mutta koska Akersin kirkko ja Hofvinin sairaala molemmat kuuluivat nunnaluostarin piiriin, ja kun lisäksi monet Akersin talonpojat olivat luostarin vuokralaisia, oli syntynyt sellainen tapa, että abbedissan ja muutaman vanhemman sisaren tuli kunnioittaa juhlaa saapumalla ensimmäisen päivän yhteisjuontiin. Ja ne luostarin neidoista, jotka olivat siellä vain oppilaina, mutta eivät aikoneet liittyä sisaruskuntaan, pääsivät mukaan ja saivat tanssia illalla; sentähden täytyi näiden tulla tuohon juhlaan omissa vaatteissaan eikä luostarinpuvussa.
Siksi olikin neitojen makuusalissa kiire iltaa ennen Marketanmessua; ne neidot, joiden piti lähteä mukaan, penkoivat arkkujaan ja laittoivat vaatteitaan kuntoon, ja toiset raukat kulkivat allapäin katsellen toisten toimia. Jotkut olivat panneet liedelle pieniä kuppeja, joissa lämmittivät itselleen vettä, että iho tulisi valkoiseksi ja pehmeäksi; toiset keittivät jotakin sotkosta, jonka aikoivat hieroa tukkaansa kun he sitten jakoivat, hiukset osiin ja käärivät ne tiukasti nahkahihnojen ympäri, saivat he ne taipumaan laineille ja kiharoille.
Ingebjørg veti esiin kaikki komeutensa, mutta ei tiennyt mitä pukisi ylleen — ei ainakaan parasta ruohonvihreää samettipukuaan, se oli liian kallisarvoinen tämmöiseen talonpoikaisjuhlaan. Mutta eräs pieni laiha sisar, jonka ei pitänyt tulla mukaan hän oli nimeltään Helga ja hänet oli annettu luostariin jo lapsena — vei Kristiinan syrjään ja kuiskasi, että Ingebjørg varmasti panisi vihreän pukunsa, jopa vaaleanpunaisen silkkipaitanakin.
"Sinä olet aina ollut hyvä minulle, Kristiina", sanoi Helga. "Minun ei sopisi sekaantua tämänkaltaisiin asioihin — mutta sanon sinulle sittenkin mitä tiedän. Se ritari, joka saattoi teidät keväällä kotiin, on puhellut Ingebjørgin kanssa myöhemminkin — olen itse nähnyt ja kuullut — he ovat puhelleet kirkossa ja hän on odotellut Ingebjørgia tämän käydessä Ingunnin luona palvelusväen puolella. Mutta sinua hän kysyy, ja Ingebjørg on luvannut tuoda sinut mukaansa sinne. Mutta lyönpä vaikka vetoa, ettet sinä ole kuullut tästä ennen!"
"Totta se on, ettei Ingebjørg ole maininnut minulle siitä", sanoi Kristiina. Hän nirpisti suutaan, ettei toinen huomaisi häntä naurattavan. Vai sellainen se oli Ingebjørg —. "Kaiketipa hän ymmärtää, etten minä ole sellainen, joka lentelisin kohtaamaan vieraita miehiä nurkkien ja aitojen taakse", sanoi hän ylpeästi.
"Olisin siis voinut olla ilmaisematta sinulle tietojani, joista minun olisi ollut säädyllisempi vaieta", lausui Helga loukkaantuneena, ja he lähtivät kukin taholleen.
Mutta koko illan Kristiina taisteli hymyä vastaan, kun toisia oli läsnä.
* * * * *
Seuraavana aamuna Ingebjørg vetelehti paljaassa paidassa, kunnes Kristiina viimein älysi, ettei tämä tahtonut pukeutua, ennenkuin hän oli valmis.
Kristiina ei sanonut mitään, mutta hän nauroi mennessään arkkunsa luokse ja pukiessaan ylleen kullankeltaisen silkkipaitansa. Se ei ollut vielä milloinkaan ollut käytännössä, ja se tuntui niin pehmeältä ja vilpoiselta solahtaessaan hänen pintaansa pitkin. Se oli kauniisti kirjailtu hopeaisilla, sinisillä ja ruskeilla silkkilangoilla kaulan ympäryksestä alas rintaan, niin pitkältä kuin näkyi puvun leikkauksen alta. Siihen kuului samallaiset hihat. Hän veti jalkaansa liinaiset sukat ja pauloitti pienet purppuraiset kengät, jotka Haakonin oli onnistunut pelastaa kotiin tuona onnettomuuspäivänä. Ingebjørg katsoi häntä, ja silloin Kristiina sanoi nauraen: