"Isäni on opettanut minulle, ettei meidän tule osoittaa halveksuntaa alempiamme kohtaan — mutta sinä taidat olla niin mahtava, ettet viitsi koristautua talonpoikain ja vuokralaisten edessä —"
Punaisena kuin marja päästi Ingebjørg villapaitansa alas valkoisia lanteitaan pitkin ja sujahutti päälleen vaaleanpunaisen silkkinsä. Kristiina pujotti päänsä yli parhaan samettipukunsa — se oli orvokinsininen, syvälle uurrettu rinnasta, ja varustettu halkohihoilla, joiden lieve melkein hipoi maata. Hän heilautti kullatun vyönsä uumilleen ja ripusti oravannahkavaippansa hartioilleen. Sitten hän levitti pitkän keltaisen tukkansa ja kiinnitti päähänsä kultaisen, pienillä valinruusuilla koristetun otsavanteen.
Hän näki Helgan tarkastavan heitä. Silloin hän kaivoi arkustaan ison hopeaisen hakasoljen. Se oli sama, joka hänellä oli ollut vaipassaan sinä iltana, jolloin Bentein oli tullut häntä vastaan tiellä, ja jota hän ei ollut halunnut kantaa sen jälkeen. Nyt hän meni Helgan luokse ja sanoi hiljaa:
"Tiedän kyllä, että tahdoit osoittaa minulle hyvyyttä eilen, älä luule minun halveksivan sitä —" ja hän ojensi Helgalle soljen.
Ingebjørgkin oli hyvin kaunis seisoessaan valmiiksi pukeutuneena vihreässä sametissaan, punainen silkkivaippa hartioilla ja upea kiharainen tukka levällään. He olivat kilpailleet komeudesta, ajatteli Kristiina ja häntä nauratti.
* * * * *
Aamu oli vilpoinen ja raikas kulkueen lähtiessä nunnaluostarista ja kääntyessä länteen Frysjaa kohden. Heinänteko oli loppumaisillaan, mutta aitojen varsilla kasvoi sinikelloja ja kullahtavia tuoksuheinätupsuja; ohrapellot olivat tähkällä ja aaltoilivat hopeanharmaina, aamun ruskotuksessa. Monin paikoin, missä polku oli kapea ja kulki viljapellon välissä, taipuivat tähkät melkein vastatusten tien yli heidän polviensa edestä. Haakon kulki etumaisena saatossa kantaen luostarin merkkiä, siniselle silkkivaatteelle maalattua Neitsyt Maarian kuvaa. Hänen jälestään tulivat palvelijat ja vuokralaiset, sitten Groa-rouva ynnä neljä vanhaa nunnaa ratsain, sen jälkeen neidot Jalkasin; heidän maailmalliset, kirjavat juhlatamineensa kiilsivät ja välkkyivät auringonpaisteessa. Joukon loppuna kulki muutamia vaimoja ja pari asestettua miestä.
He lauloivat kulkiessaan valoisien peltojen poikki, ja missä he kohtasivat kansaa, astuivat nämä tiepuoleen, kunnioittavasti kumartaen. Kaikkialla näkyi käveleviä ja ratsastavia ryhmiä, sillä kirkkoon vaelsi kansaa kaikista taloista ja kartanoista. Hetken kuluttua he kuulivat takaansa syvien miesäänten veisua ja näkivät Hovedøenin Iuostarimerkin ilmestyvän mäennyppylän takaa — näiden punainen silkkivaate läikkyi, hulmusi ja keikkui kantajansa askelten mukaan.
Kellojen mahtava vaskinen ääni kajahteli yli hevosten korskun ja kiljunnan, heidän noustessaan viimeistä mäkistä taivalta kirkkoa kohden. Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt noin paljon hevosia yhdellä kertaa — kiiltävät hevosenselät liikkuivat kuin levoton meri kirkonportin alaisella ruohopenkereellä. Rinteellä seisoskeli ja istui ja lojui juhlapukuista kansaa — mutta kaikki nousivat tervehtimään, nunnaluostarin Maarian lippua ohi kannettaessa, ja kaikki kumarsivat syvään Groa-rouvalle.
Näytti saapuneen enemmän väkeä kuin mitä kirkkoon mahtui, mutta luostariväelle oli varattu tyhjä paikka ylinnä alttarin luona. Kohta heidän jälkeensä tulivat Hovedøenin cistersienssimunkit, asettuen kuoriin — ja sitten kajahti miesten ja poikien laulu yli kirkon.