Messun aikana, kaikkien noustessa seisomaan, huomasi Kristiina Erlend Nikulauksenpojan. Tämä oli pitkä, hänen päänsä ylettyi korkeammalle muita — Kristiina näki hänen kasvonsa sivusta. Hänellä oli korkea, jyrkkä ja kapea otsa, iso, suora nenä — se ulkoni kasvoista kuin kolmio ja oli ihmeellisen ohut hienojen, värähtelevien sieranten kohdalta — hänessä oli jotakin, joka Kristiinan mielestä muistutti levotonta, säikkyvää oritta. Hän ei ollut niin kaunis kuin miksi Kristiina hänet muisti — kasvojen jänteet kulkivat niin pitkinä ja nuivina pientä, herkkää ja kaunista suuta kohden — kaunis hän oli sittenkin.
Toinen käänsi päätään ja näki hänet. Kristiina ei tiennyt, miten kauan he nyt katsoivat toisiaan. Sitten hän vain odotti messun loppumista, odotti jännityksellä, mitä silloin oli tapahtuva.
Kansan pyrkiessä ulos täpötäydestä kirkosta syntyi vähäinen tungos. Ingebjørg veti Kristiinaa muassaan, jättäytyen jälkeen; näin pääsivät he onnellisesti eroon nunnista, jotka poistuivat ensimmäisinä, ja he joutuivat viimeisten uhrinkantajien ja kirkostapoistujien joukkoon. Erlend seisoi ulkona aivan kirkonoven vieressä Gerdarudin papin ja erään lihavahkon, punaverisen, upeaan siniseen samettipuukun puetun miehen seurassa. Itse hän oli tummassa silkissä, — vaate oli jotakin ruskean- ja mustankirjavaa kangasta ja hyvin avaraliepeinen; hänen musta viittansa oli ommeltu täyteen pieniä keltaisia haukkoja.
He tervehtivät toisiaan ja alkoivat laskeutua ruohopengertä alas sitä paikkaa kohti, missä hevoset seisoivat. Vaihtaessaan huomautuksia kirkkaasta ilmasta, kauniista messusta ja runsaasta osanotosta juhlaan, sai tuo paksu, punaverinen herra — hänellä oli kultaiset kannukset ja hän oli nimeltään ritari Munan Baardinpoika — tartutuksi Ingebjørgia käteen; tämä näytti miellyttävän häntä suuresti. Erlend ja Kristiina jättäytyivät jälkeen — he kulkivat ääneti rinnakkain.
Kirkonmäellä vallitsi kova hälinä kansan kiivetessä ratsujensa selkään ja alkaessa ratsastaa pois — hevoset tungeksivat toistensa ohi, ihmiset huusivat, joku oli vihainen ja muutamat nauroivat. Monet istuivat kaksittain hevosen selässä, miehillä oli vaimonsa takanaan satulassa tai lapsia edessään, ja nuoret miehet heilauttivat itsensä ylös ystävän viereen. Liput, nunnat ja papit olivat jo kaukana mäen alla.
Ritari Munan ratsasti heidän ohitseen; Ingebjørg istui hänen edessään. He huusivat ja huiskuttivat molemmat. Silloin sanoi Erlend:
"Molemmat mieheni ovat täällä — he voisivat ratsastaa samalla hevosella ja te saisitte Haftorsin — jos tahdotte?"
Kristiina lensi punaiseksi vastatessaan: "Olemme jo joutuneet niin paljon jälkeen toisista — eikä täällä näy miehiännekään, ehkä —" ja häntä alkoi naurattaa ja Erlend hymyili.
Hän hyppäsi satulaan ja auttoi Kristiinan taakseen. Kotona Kristiina usein oli istunut tällä lailla isän selän takana, tultuaan liian isoksi ratsastaakseen hajasäärin hevosen lautasilla. Kuitenkin hän oli hiukan hämillään ja levoton laskiessaan toisen kätensä Erlendin olkapäälle; toisella hän tuki itseään hevosen selkään. He ratsastivat hitaasti siltaa kohden.
Hetken kuluttua Kristiina tunsi, että hänen oli sanottava jotakin, koska toinen ei alkanut puhetta, ja sanoi: