Kristiina nimitti nyt Erlendille erilaisia kasveja, joita kasvoi tien viereisissä saroissa. Puolipäiväaurinko paahtoi kuumasti ja maasta nousi tillin ja sellerin ja sipulin ja ruusujen ja ambran lemu. Siimeksettömän paahteisen yrttitarhan perällä näyttivät hedelmäpuuistutukset vilpoisen kutsuvilta — siellä heloitti kypsiä kirsimarjoja tummien lehtien välissä, ja omenapuiden oksat painuivat vihreistä hedelmistä.
Tarhan laidassa oli ruusuaita. Siellä näkyi vielä muutamia ruusuja — ne eivät olleet sen ihmeellisemmän näköiset kuin muutkaan villiruusut, mutta niiden lehdet tuoksuivat viinille ja omenoille lämpimässä. Ihmiset taittoivat oksia rintaansa ohikulkiessaan. Kristiinakin otti muutamia ruusuja ja pisti ne ohimoilleen otsavanteensa alle. Yhden hän jätti käteensä — tuokion kuluttua otti Erlend sen itselleen, mutta ei sanonut mitään. Hän kantoi sitä vähän aikaa ja kiinnitti sen sitten rintahelyynsä — hän oli sitä tehdessään niin hämmentynyt ja neuvottoman näköinen ja käyttäytyi niin kömpelösti että repi sormensa verille.
Juhlatuvassa parvella oli monta pitkää katettua pöytää; yksi miehille ja yksi naisille pitkälläseinällä. Keskilattialla oli kaksi pöytää, jossa lapset ja nuoriso istuivat.
Naisten pöydän päässä istui Groa-rouva kunniasijalla, nunnat ja arvokkaammat emännät seinänvieruspenkillä ja naimattomat naiset pöydän toisella puolen, ylimpinä nunnaluostarin neidot. Kristiina tiesi Erlendin katsovan häntä, mutta ei uskaltanut kääntää päätänsä kertaakaan, noustessa enempää kuin istuessakaan. Vasta sitten, kun he kokonaan nousivat pöydästä ja pappi alkoi luetella kuolleiden veljien ja sisarien nimiä — näki hän vilauksen tästä, tämän seisoessa seinää vasten palavien vahakynttilöiden takana. Erlend katseli häntä.
Ateriaa kesti kauan monia maljoja juotaessa: Jumalalle, Neitsyt Maarialle, Pyhälle Marketalle, Pyhälle Olaville ja Pyhälle Halvardille; tämän välillä oli rukouksia ja laulua.
Kristiina näki avonaisesta ovesta, että aurinko oli laskenut; ulkoa kuului viulunsoittoa ja laulua, ja nuori väki oli lähtenyt pöydästä, kun Groa-rouva sanoi neitokaisille, että nämä saivat lähteä leikkimään vähäksi aikaa, jos heidän teki mieli.
* * * * *
Kedolla paloi kolme punaista kokkoa; mustina liikkuivat piirit niiden ympärillä. Soittajat istuivat päällekkäin kasattujen arkkujen päällä vinguttaen viulujaan — kullakin piirillä oli oma laulun- ja soitonsävelensä, oli liian paljon väkeä, jotta oltaisiin voitu tanssia yhdessä. Oli jo jokseenkin pimeä — pohjoinen tunturin harja törötti pikimustana keltaisenvihreätä taivasta vasten.
Parven alla istui miehiä juomassa. Jotkut hyppäsivät paikalla istualtaan, kun nunnaluostarin kuusi neitoa astui portaita alas. Munan Baardsøn lensi Ingebjørgia vastaan ja juoksi pois hänen kanssaan, ja Kristiina tunsi jonkun tarttuvan ranteeseensa — se oli Erlend, hän tunsi jo tämän käden. Tämä rutisti Kristiinan kättä niin että heidän sormuksensa kitisivät vastatusten ja painuivat lihaan.
Erlend veti Kristiinaan mukanaan ulommaisen valkean luokse. Siellä oli paljon lapsia tanssimassa; Kristiina sai toiselle puolelleen kaksitoistavuotisen pojan, ja Erlend talutti hentoa pikkuista puolikasvuista neitoa.